sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Se on vain viestintää, pösilö

Kokoomuslainen valtionvarainministeri kehtasi valehdella kansanedustajille. Samaan aikaan hänen ministeriössään pyritään hallitsemaan julkisuutta siten, että epämiellyttävät asiat pysyisivät keskustelun ulkopuolella. Rakkaat kansalaiset: tältä se nyt vaan näyttää, kun muodosta tulee sisältöä tärkeämpää.

Miksi Alexander Stubb valehteli? Hänellä täytyy olla hallussaan pyhä totuus ja tavoite, jonka nerokkuuden ymmärtämiseen meidän tavallisten kansalaisten ymmärrys ei vain riitä. Niinpä valehtelu jäi miehen ainoaksi vaihtoehdoksi. Kyllä kansa tajuaa, kun hanke on saatu läpi ja sen hedelmiä päästään korjaamaan.

Eikö kuulosta uskottavalta? Näin sen on kuitenkin oltava, koska muut vaihtoehdot olisivat vielä puistattavampia. Joko Stubb tietää itsekin ajavansa väkisin läpi huonoa hanketta, mutta tekee sen silti - syistä, joita voimme vain arvailla. Tai sitten hän ei ole itsekään ymmärtänyt asiaa, vaan toistelee muiden hänen suuhunsa asettamia lauseita tajuamatta niiden sisältöä. Varsinkaan viimeisin ei oikein kuulosta mieheltä, jolla kuitenkin on tohtorin paperit.

Olipa syy mikä tahansa, valehtelusta Stubb jäi kiinni - se on fakta. Selitellä tai kaunistella voi yrittää, mutta asia ei sillä miksikään muutu. Stubbin onneksi nykypolitiikassa on kyse vain viestinnästä, ei asiasisällöistä. Tällaisen kohun kohdalla tärkeintä onkin muistaa kriisiviestintä: nopea ja suora virheen myöntäminen anteeksipyynnön kera ennen kuin tilanne pahenee. Näin osaisi jokainen viiden pennin viestintäkonsultti kertoa.

Ja näinhän Alex tekikin. Toteutus, eli "sori, mun moka" tosin jäi sen verran ylimieliseksi, että veikkaan puolueen viestintäihmisten repineen muutaman hiustukon päästään. Mutta ei hätää, tämä on Suomi. Täällä eivät kansanedustajat eroa natsismin takia, niin miksi ministerin palli heiluisi yhdestä valheesta.

Hetken jaksaa joku vassaripomo räksyttää, mutta kohta tulee uusi kohu, tämä unohtuu, business as usual, tämän päivän lehti on huomisen kalankääre, tiedätte kuvion, Sillä pitää muistaa, että pohjimmiltaan tässäkin on kyse julkisuuden hallinasta ja sitä tekevistä vaikuttamisviestinnän ammattilaisista.

Kansa järkyttyi, kun valtionvarainministeriöstä vuodettiin Aamulehdelle muistio, jossa ministeriön viestintäosasto suunnitteli sitä, miten mediaa ohjattaisiin keskustelemaan hallintarekisterin positiivisista puolista ongelmallisten sijaan. Näinkö politiikkaa tehdään? Ei uskalleta pureskella vaikeita asioita ja alistaa omia perusteluita julkisen syynin alle. Kyllä, juuri näin sitä tehdään. Samalla tavalla tehdään muuten myös yritys- ja yhteisöviestintää.

Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, kerron salaisuuden. Suomeen on syntynyt valtava määrä erilaisia viestintätoimistoja. Samoin yritykset ja valtion viranomaiset panostavat nykyisin aiempaa enemmän julkisuudenhallintaan ja imagonsa muokkaukseen. Jokainen pyrkii ideaalitilanteeseen, eli ohjaamaan julkista keskustelua vain itselle mieluisiin asioihin.

Tavoitetilassa saadaan media ja sen mukana kansalaiset juoksemaan haluttujen asioiden perässä ja vaikenemaan lopuista. Keinotkaan eivät ole mitään kovin ihmeellisiä, saati laittomia. Tehdään vain homma toimittajalle helpoksi. Tässä sinulle (ja vain sinulle) valmiiksi pureskeltu ja laadukkaasti kirjoitettu taustamuistio, ole hyvä. Haastattelu yksinoikeudella, vain sulle hei. Tiedotustilaisuus vain teille, harvoille ja valituille. Te olette erityisiä.

Mitä tiukempaa medialla taloudellisesti on, sitä helpommaksi tulee viestintätoimistojen työ. Moni taitava toimittaja hyppää mieluusti pöydän toiselle puolelle vakaampien tulojen ja työolojen toivossa. Edes hullujen möykkäämää "palautetta" ei tarvitse vaikuttajaviestinnän maailmassa kuunnella.

Journalismin puolelle jäävillä toimittajilla kiire ja paineet pahenevat. Pitäisi tehdä koko ajan enemmän, vaikka rahaa ja aikaa on vähemmän. Laadukas, suoraan uutismuotoon kirjoitettu yrityksen tiedote saattaa olla liian iso houkutus. Eiköhän siinä faktat ole kohdillaan, ei jokaista kulmaa aina tarvitse tarkastaa. Ulos vaan!

Media-alalla puhutaan paljon uusista välineistä, kanavista ja tavoista tehdä journalismia digiajalla. Pointtinsa siinäkin, mutta samalla tarvitsisimme aivan sitä perinteistä, työnsä kunnolla hoitavaa mediaa enemmän kuin koskaan. Mitä useampi mediatalo liittyy ensimmäisen ärsykkeen perässä juoksevien sopuleiden joukkoon, sitä enemmän tarvitaan myös hidasta vastapainoa. Mitä enemmän kaikki perustuu siihen, miltä asiat näyttävät, sitä enemmän tarvitaan toimittajia, joilla on kykyä ja mahdollisuus penkoa myös sitä, mitä asiat ovat ja mistä ne johtuvat.

Tämä puolestaan vaatii laatua toimittajilta. Se vaatii välineiden hallinnan lisäksi myös tietämystä - sitä vanhaa kunnon lukeneisuutta. Jotta osaisi kaivaa oikeasta paikasta, on ymmärrettävä enemmän kuin sumuttaja. Laadun synty vaatii myös sitä, että mediatalot voivat tarjota työrauhan toimittajilleen. Se taas maksaa rahaa, jota laskevan levikin firmalla ei ole.

Joten jälleen kerran: mahdollisuus korjata julkisuus ja sitä kautta ehkä myös politiikka on teillä, rakkaat kansalaiset. Älkää tyytykö ilmaiseen klikkijournalismiin, repivimpään kohuun ja törkeimpään otsikkoon, vaan maksakaa laadusta. Voit olla varma, että se pelkästään markkinoita ymmärtävä excel-niilo Oy Lehti Ab:n johtokunnassa kyllä seuraa perässä.

Infosotaa tutkinut sotatieteiden tohtori Saara Jantunen sanoi hyvin: "Lehden tilaaminen on helvetin isänmaallinen teko." Asiayhteys oli toki toinen, mutta sopii minusta hyvin myös tähän.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Tietämätöntä huutelua vai vakava herätyskello?

Helsingin Sanomien NYT-liite kirjoitti jutun, jossa haastateltiin ”tähtibloggari” Natalia Tolmatsovaa, joka julisti suureen ääneen, ettei aio äänestää kevään eduskuntavaaleissa. Jutun pohjana oli Tolmatsovan blogissaan aiemmin julkaisema teksti. Myönnetään alkuun, että itse kuulen naisesta ensimmäisen kerran tänään. Mutta jos kerran maan suurimman sanomalehden viikkoliitekin Tolmatsovasta kirjoittaa, lienee hänen ajatuksillaan kohtuullisen suuri kuulijakunta. Joten enköhän minäkin voi näitä mietteitä näin julkisesti perata.

Vaikka Tolmatsova perusteleekin kantansa, minulle, jolle politiikan seuraaminen on ollut luontainen osa elämää jo pitkään, tällaiset avaukset tuntuvat aina hieman oudoilta. Olen vuosien varrella oppinut hyväksymään sen, että kaikki eivät jaa näkemyksiäni politiikan jännittävyydestä. Samalla kuitenkin on selvää, ettei minkään sortin demokratia kestä, mikäli kansalaisten mielenkiinto päättäjiään kohtaan ei riitä edes yhden numeron kirjoittamiseen paperille muutaman vuoden välein

Osa Tolmatsovan esiin nostamista pointeista oli myös minusta aiheellisia ja sellaisia, joihin toivoisin myös puolueiden tarttuvan. Kuitenkin osa hänen perusteluistaan äänestämättömyydelleen oli minulle sen verran käsittämättömiä, etten yksinkertaisesti malttanut pitää näppejäni aiheesta erossa. Seuraavassa siis oma panokseni keskusteluun.

Aloitetaan yhtäläisyyksistä ajattelussamme. Tolmatsova kommentoi:

"Vihaan politiikan kieltä. Asioista ei saa selvää, eikä niitä voi ymmärtää, jos ei seuraa politiikkaa intensiivisesti."

Pystyn allekirjoittamaan väitteen täysin. Olen valmistunut maisteriksi pääaineenani poliittinen historia. Poliittiset ohjelmat ja muu puolueiden tuottama materiaali on minulle liiankin tuttua, samoin päätöksenteon mekanismit ja rakenteet. Tästä huolimatta, kun luin viime viikkoina läpi puolueiden tälle keväälle julkaisemat vaaliohjelmat, en rehellisesti juurikaan ymmärtänyt millaista politiikkaa kukin puolue halusi ajaa. Ja jos tällä taustalla luetun ymmärtäminen tökkii, millaisissa vaikeuksissa on satunnainen äänestäjä?

Tolmatsova jatkaa:

”En äänestä, koska en koe olevani oikea ihminen päättämään sellaisten ihmisryhmien puolesta, joihin en itse kuulu. En haluaisi ottaa kantaa ehdokkaan kautta asioihin, joista minulla ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta (em. lapsiperheet, työttömät, opiskelijat).”

Myös tässä linjauksessa on mielestäni tietty pointti, vaikken sitä täydellisesti allekirjoitakaan. Asia liittyy jokavaaliseen äänestysprosentin jumalointiin. Ketä tai mitä palvelee enemmän se, että suuri määrä ihmisiä äänestää ”akuankkaa” kuin se, että pienempi määrä äänestää harkitusti? Jos ei ole jaksanut/viitsinyt/kyennyt/halunnut ottaa asioista selvää, miksi pelkkä äänestäminen riittää?

Kokonaan toinen asia onkin, pitäisikö edes perusasioista olla perillä, vaikka aina ei huvittaisikaan? Onko kansalaiselta lupa myös vaatia? Tosin tässäkin vähintään puoli syyttävää sormea osoittaa minusta poliitikkojen suuntaan: miten kärryillä pysyminen onnistuu, jos rivikansalainen kokee, että puolueita ymmärtääkseen pitäisi opetella kokonaan uusi kieli?

Sen sijaan Tolmatsovan lopuissa perusteluissa mennään mielestäni hieman pelottavastikin metsään. Tässä muutamia esimerkkejä:

”Tolmatsova luettelee intohimoisesti politiikan ongelmia, joita vaikuttaa olevan erityisesti kaksi: politiikassa kansalaisten eteen tuodaan liian isoja ja epäselviä kokonaisuuksia ja puolueiden kannat jyräävät yksilöt, joihin äänestäjänä vielä voisi samaistua.” (tämä lainaus NYT-liitteen toimittajalta)

”En äänestä, koska tarjolla ei ole ainuttakaan ehdokasta, jonka kanssa olisin 100% samaa mieltä asioista. 80% samaa mieltä asioista ei riitä, sillä uupuvat prosentit saattavat olla juuri niitä ratkaisevia ärsytyksen aiheita.”

Vaikka politiikassa puhutaan usein aivan tarpeettoman vaikeaselkoisesti, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että on olemassa myös paljon asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia ja helppoja. Silti ne voivat olla tärkeitä ja niistä pitäisi tehdä päätöksiä. Kenties juuri tästä syystä edustuksellinen demokratia on olemassa - kaikkea ei tarvitse tietää itse, vaan voi luottaa pätevään edustajaansa.

Osin samasta syystä  politiikka on myös joukkuepeliä. Puolueet ovat ainakin muodostuneet samankaltaisesti ajattelevien ihmisten yhteenliittymiksi. Jonkinlaisessa joukkueessa toimimalla varmistetaan ainakin se, ettei yksittäisen edustajan tarvitse välttämättä olla asiantuntija kaikessa, kun ryhmä voi keskustella asioista ensin keskenään.

Tämä on varsin kelpo perustelu myös paljon parjattulle ryhmäkurille. Entä jos puolueen kanta jyrääkin yksilön siksi, että useimmiten ryhmässä, jos ei nyt tiedetä enemmän, niin ainakin saadaan enemmän aikaiseksi? Politiikkaa pitäisi kuitenkin mitata myös saavutettujen lopputulosten avulla.

Myös täydellinen yksimielisyyden vaatimus oman ehdokkaan suhteen tuntuu minusta kummalliselta. En usko, että Tolmatsova kuitenkaan uskoo noin yleisesti ihmisten olevan täysin identtisiä keskenään. Miksi siis politiikassa vaaditaan mielipiteiden täyttä samanlaisuutta? Eivätkö esimerkiksi samansuuntaiset arvot ja kyky hankkia tietoa asioista riittäisi?

Lisäksi politiikan avulla päätetään asioista, jotka koskevat meitä kaikkia, eivät vain sinua tai minua. Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei tyytyisi mihinkään muuhun kuin sataprosenttiseen yksimielisyyteen edustajansa kanssa? Olisiko mikään kompromissi mahdollinen, jos kukaan ei olisi äänestäjiensä tuomion pelossa valmis lähestymään vastapuolen ajattelua? Itse pidän demokratian toimivuuden kannalta oleellisena juuri sitä, että kunnioitetaan myös toisin ajattelevan äänestäjiltään saamaa mandaattia.

Lisäksi ainakin nykyisellään eduskuntavaalit ovat ihmisten mielihaluista riippumatta puoluevaalit. Äänestitpä kuinka huipputyyppiä hyvänsä, äänesi hyödyttää myös kaikkia muita hänen kanssaan samalla listalla olevia – olivatpa he ajatusmaailmaltaan millaisia hyvänsä. Tästä syystä kannattaisikin mieluummin keskittää voimansa oikean puolueen löytämiseen. Henkilön voit hätätilanteessa valita vaikka heittämällä tikkaa oman puolueen listaan – se on lopputuloksen kannalta vähemmän "vaarallista" kuin puolueen kanssa arpominen.

Tolmatsovalla tosin oli kritiikkinsä myös tällaiseen puoluekeskeiseen äänestysperusteluun:

”En äänestä, sillä en koe yhteenkuuluvuutta yhdenkään puolueen kanssa. Joidenkin puolueiden agendalla on hyviä pointteja, mutta jokaisella puolueella on listallaan sellaisia asioita, joiden takana en itse pysty seisomaan selkä suorassa. "Ihan hyvä" ei ole riittävä.”

Ihan tuttua puhetta myös omasta päästäni. Mitä tehdä, jos oikein mikään puolue ei tunnu omalta kodilta? Kaikilla on vahvuutensa, mutta myös ne painotukset, joita ei voi ymmärtää tai parhaimmillaan edes sietää. Saako nyt jättää äänestämättä?

Tässä yhteydessä suosittelen priorisointia. Valitse sinusta tärkeimmät asiakokonaisuudet ja mieti, oletko mieluummin valmis tyytymään siihen puolueeseen, jonka kanssa olet lähes samaa mieltä. Toinen vaihtoehto on ottaa riski, että joutuu elämään sen kanssa, että ne jotka äänestävät valitsevat vielä huonommin. Valinta on toki jokaisen oma ja siihen on oikeus - toivottavasti se tehdään kuitenkin avoimesti, kun ensin on otettu selvää faktoista. Itse olen ainakin tähän päivään mennessä edennyt pienimmän pahan taktiikalla. Eduskunta kuitenkin valitaan myös tilanteessa, jossa 200 ehdolla olevaa ihmistä äänestää itseään.

Tolmatsovan kommenttien taustalla näkyi minusta toisaalta päätös, joka oli tehty vakaan harkinnan pohjalta. Sitä kunnioitan aina. Samoin Tolmatsovan kritiikki politiikan kielenkäyttöä kohtaan oli tarpeellista ja osuvaa. Samalla kuitenkin näkyi, että päätöksen taustalla ollutta harkintaa oli ohjannut myös varsin vakava ymmärtämättömyys siitä, miten politiikka toimii tai miten sen olisi tarkoitus toimia.

Vika ei kuitenkaan voi olla vain vastaanottajissa, yksittäisissä kansalaisissa. Tästä syystä seuraavat teesini onkin suunnattu vaalikevään aktiivipelaajille: poliitkoille, poliittisille puolueille ja medialle. Heidän toimintansa kuitenkin luo paitsi politiikan sisällön, myös ennen kaikkea sen, miltä toimnta näyttää ulospäin.

Poliitikot: olkaa rehellisiä ja avoimia kansalaisille myös näin vaalien alla. Älkää selittäkö hyvistä jätkistä, vaan varmistakaa, että ihmiset ymmärtävät näiden olevan puoluevaalit, vaikka se pienentäisi omaa äänisaalistanne. Jaksakaa selittää jargon auki konkretiaksi: yleisönne ei työskentele päivittäin samojen asioiden parissa, mutta päätöksenne vaikuttavat heihin silti.

Puolueet: puhukaa suomea. Vaikka se pienentäisikin ehdokkaidenne liikkumavaraa ja mahdollisuuksia kerätä henkilökohtaisia ääniä, olkaa avoimia siitä, mitä puolueenne valtakunnallisella tasolla oikeasti aikoo tehdä ja mistä ei tulla joustamaan. Pettynyt äänestäjä ei jaksa loputtomasti pettyä vain teihin, vaan kyllästyy ennen pitkää koko politiikkaan.

Median edustajat: Vaatikaa poliitikoilta näitä asioita. Olkaa kärryillä asioista, älkääkä päästäkö ketään liian helpolla. Mutta ei sitten sitä ainaisen typerää jankkausta vaalitenteissä. Poliitikon voi ajaa ahtaalle myös ihan vain perusteluja vaatimalla ja asiaosaamista mittaamalla.

Näillä alkumietteillä kohti huhikuuta. Kansalaiset, muistakaa: vaikka politiikka ei aina olisi mielenkiintoista, tärkeää se on valitettavasti silloinkin.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tahdottaisiinko myös jotain muuta?

Eduskunnan tämän päiväinen äänestystulos hymyilyttää ja piristää aidosti, vaikka minulle kysymys tasa-arvoisesta avioliittolaista oli itsestäänselvyys.

Maailma on isoilta osiltaan oikeastaan aika hirvittävä paikka täynnä tuskaa ja kärsimystä. Jos eteen tulee mahdollisuus parantaa pienenkin ihmisjoukon asemaa ja elämää ilman, että keneltäkään otetaan mitään pois, miksi tilaisuus jätettäisiin käyttämättä? Eri asteisia nollasummapäätöksiä tarvitsee tehdä ihan yli oman tarpeen muutenkin.

Koska itse hahmotin tasa-arvoisen avioliiton tällaisena yksinkertaisena rutiiniasiana, joka olisi pitänyt hyväksyä olankohautuksella osana eduskunnan rutiinitoimintaa, myönnän että minun oli ajoittain hieman vaikea käsittää, miksi aloite kohtasi niin voimakasta vastarintaa, ja myös äänestyksestä tuli odotetusti varsin täpärä.

Uskonnolla vastustamisen pystyin vielä joten kuten hahmottamaan. Jos kerran kokee, että sydämessä puhuva jumala sanoo ei ja että omaa uskoa on julistettava muille tai muuten toimii itsekin väärin, niin minkäs siinä teet. Ei kai niistä lähtökohdista voi äänestää kuin yhdellä tavalla?

Tosin ei moderni valtio silti voi toimia yhden uskonnon vaatimusten mukaisesti - uskonnonvapaus ei tarkoita uskontopakkoa. Jokainen kirkko sen sijaan hoitakoon omat asiansa kuten haluavat, siihenhän tällä lailla ei edes yritetty puuttua.

Uimahalli/seksiliitto/kidnappaus-puheet sen sijaan eivät vain yksinkertaisesti mahtuneet tajuntaani. Alkoi tuntua, että näille puhujille tärkeintä oli löytää aivan mikä tahansa perustelu ja huutaa se hädissään ilmoille. Mikä tahansa syy, täysin järjestä, logiikasta, tutkimustiedosta, saati empatiasta välittämättä - siis oikeasti aivan mitä tahansa, jotta ne homot nyt vain saataisiin takaisin kaappeihinsa. Minua ihan aidosti pelottaa, että ihmiset, jolla on tällaisia kaiken ajattelun tappavia sokeita pisteitä, päättävät myös esimerkiksi valtion rahankäytöstä tai turvallisuudesta.

Laki on nyt joka tapauksessa hyväksytty ja mielestäni oleellisin pointti tulee tässä: Tasa-arvoisen avioliittolain kampanja mobilisoi kysymyksen molemmille puolille valtavia ihmismassoja, joita ajoi intohimo ja jotka olivat myös valmiita tekemään töitä ja tuomaan rohkeasti esille omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Voitaisiinko tästä ottaa ottaa mallia?

Elämme taloudellisesti hankalia aikoja. Euroopan turvallisuusympäristö horjuu. Suomi on teollisuuden rakennemuutoksen kourissa ja eläkepommi tikittää. Lisäksi hoitamaton ilmastonmuutos ja luonnonvarojen liikakäyttö kasaavat lisää mustia pilviä horisonttiin. Olisikohan siis korkea aika, nostaa myös muita poliittisia kysymyksiä samalla tavalla julkiselle agendalle?

Tahdon 2013 -prosessi näytti, miten asioita voidaan modernissa demokratiassa edistää, kun vain tahtoa on. Kampanjan aikana nähtiin, että meillä osataan käydä mielipiteenvaihtoa ja argumentoida muuallakin kuin Suomi24-sivustolla. Kansalaiset osoittivat pystyvänsä halutessaan pitämään kansanedustajat varpaillaan ja osoittamaan, että heidän työtään kyllä seurataan myös vaalien välillä,

Toimiva demokratia vaatii kiinnostuneita kansalaisia, jotka valvovat edustajiaan. "Suomessa valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta", sanotaan perustuslaissakin. Tänään kansa näytti edustajilleen, mutta ehkä myös itselleen, mihin on mahdollista pystyä. Olisiko siis hyvä aika tahtoa jotain muutakin? 

maanantai 8. syyskuuta 2014

EU-myyttien jatkuva paluu

MTV päätti pilata maanantaini julkaisemalla oheisen EU:n "hulluja" säännöksiä koskevan uutisen. Kimpaannuin ja kirjoitin toimittajalle alla olevan palautetekstin. Julkaisen tekstin myös blogissani, koska mielestäni EU:hun liittyvien asenteellisten ja vihreellisten väittämien korjaaminen ei koskaan saa liikaa (tai edes riittävästi) näkyvyyttä.

Hei,

Haluaisin antaa palautetta mtv:n nettisivuille kirjoittamastasi artkkelista. "Siemenet syyniin ja tehoimurit pannaan - näin hullusti EU säästää." http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/siemenet-syyniin-ja-tehoimurit-pannaan-nain-hullusti-eu-saataa/4301416 Mielestäni tekstin otsikointi on erittäin harhaanjohtavaa, ja siksi hyvän journalistisen käytännön vastaista. Myös leipätekstissä on virheellisiä väittämiä, ja vaikka se useilta osiltaan onkin ihan asiallinen ja faktoihin perustuva, pyritään otsikolla ja sanavalinnoilla ruokkimaan mielikuvaa kaikkeen puuttuvasta, pikkuasioihin keskittyvästä ja ihmisiä kiusaavasta mörkö-EU:sta. Onko tähän jotain erityistä syytä? Ihmisiin tämä toki putoaa, minkä voi nähdä hyvin artikkelisi herättämästä keskustelusta, mutta hyvän journalismin kriteerejä tällainen harhaan johtaminen tuskin täyttää.

Harkitsen tekeväni tekstistä kantelun julkisen sanan neuvostoon, mutta tässä nyt joitakin ajatuksia, joita siitä pitäisi mielestäni korjata.

1. Otsikko ja teksti vastaamaan toisiaan. Leipätekstissä ei puhuta siemenrekisteröinnin olevan säästökeino, miksi otsikko siis sellaista väittää? Onko energiansäästö imureissa, termiäsi lainaten "hullu" säästökeino, jos vastaavan on osoitettu toimivan muiden kodinkoneiden kohdalla? Ovatko myös muut teksissä mainitut asiat, jotka ovat tuottaneet merkittävän energiansäästön mainitsemaasi "hullua" säästöä? Miksi energiansäästö on "hullua"?

2. Siemenrekisteri. Kerrot leipätekstissä aivan oikein, ettei siementen rekisteröinti koske kotitarveviljelyä. Sen sijaan pelkän maksamisesta puhumisen sijaan voisi hyvin avata, millainen suunnitelma on ammattiviljelijöiden kohdalla, ja miksi sitä puuhataan. Nyt annetaan kuvaa, jonka mukaan EU sääntelee asioita vain sääntelemisen ilosta. Vaihtoehtoisesti voitaisiin lisätä ihmisten ymmärrystä, ja rakentaa faktapohjaista keskustelua EU:sta.

3. Tehokkaat imurit. Pannaan ei olla laittamassa tehokkaita, vaan tehoa syöviä imureita. Tällä pakotetaan valmistajat panostamaan imurin tehokkuuteen, ei mahdollisimman suureen sähkönkulutukseen. Liitäntätehon markkinoiminen imutehona on kuluttajan huijaamista parhaimmillaan. Minkä takia olet mukana rakentamassa kuvaa, jossa tähän puuttuva eu on rikollinen, eikä suinkaan ne imurivalmistajat, jotka ovat näin toimineet? kts. esim. http://blogs.ec.europa.eu/ECintheUK/tidying-up-the-facts-on-eu-vacuum-cleaner-rules/

4. EU saattaa edellyttää kylmäpesuohjelmaa, mutta ei varmaan sen käyttöä? Pesukoneista tietääkseni löytyy muitakin ohjelmia, joista kuluttaja voi itse valita mieleisensä. Kylmäpesullakin on roolinsa, ja sen käyttöön on hyvä olla mahdollisuus, koska veden lämmittäminen kuluttaa runsaasti energiaa.

5. Miksi merkintä vähän vettä käyttävälle WC:lle on otsikon mukaista "hullua" säästämistä? (Ainakin minulle on opetettu, että otsikko ja leipäteksti ovat yhteydessä toisiinsa) Eikö tämä päin vastoin helpota kuluttajaa tekemään ostopäätöksiä, sen mukaan millaisia ominaisuuksia wc:ltään arvostaa?

6. Mainitset siirtymisen energiansäästölamppuihin säästäneen merkittävästi sähköä ja rahaa EU-alueella. Miksi tämä on otsikon mukainen "hullu" säästökeino?

7. Käyrät kurkut. Mitään käyrien kurkkujen (tai muiden vihannesten) myyntikieltoa ei ole koskaan ollut. Kyse oli luokituksesta, joka poistettiin 2009, koska se oli täysin saman sisältöinen YK:n vastaavan luokituksen kanssa. Sama luokitus on siis edelleen voimassa. Luokitus luotiin ennen kaikkea kauppiaiden, ei mystisen "EU:n" aloitteesta. Tavoitteena oli, että koska tietynlaisessa luokassa olevat vihannekset ovat samanlaisia, tietää toiselta puolelta Eurooppaa vihanneksia tilaava ostaja kuormaa näkemättä mitä saa. 1. luokan suoraa kurkkua mahtuu myös pakkauslaatikkoon enemmän. Mikään tai kukaan ei kuitenkaan ole missään vaiheessa kieltänyt myymästä 2. luokan vihanneksia. Mikään taho ei ole koskaan uhannut yhtään ketään sakoilla liian käyrän kurkun myynnistä. Kyseessä on lähinnä iltapäivälehdistön harrastama pelonlietsonta. kts. esim: http://blogs.ec.europa.eu/ECintheUK/straight-cucumbers/ tai http://blogs.ec.europa.eu/ECintheUK/ec-to-ban-curved-cucumbers/

8. Lakritsipiippukeskustelu liittyy EU-parlamentin keskusteluun tupakan näköisistä makeisista. Kyse on siis karkeista, jotka muistuttavat ulkoisesti erehdyttävän paljon tupakkaa tai tupakka-askia. Ainoa ryhmä, joka halusi nähdä lakritsipiiput tämän keskustelun osana, olivat suomalaiset ja ruotsalaiset toimittajat, ei europarlamentaarikot tai virkamiehet. Ks. esim MEP Eija Riitta Korholan blogi http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/page/6/

9. Terveysväitteet. Vaikka väliotsikkosi muuta antaa ymmärtää, ei terveysväittämistä käyty keskustelu liity vesipulloihin, vaan veteen (ja useisiin muihin tuotteisiin, mm. vaihtoehtohoitoihin). Onko mielestäsi väärin puuttua sellaisiin terveysväittämiin, jolle ei pystytä osoittamaan tieteellistä näyttöä? Eikö se ole kuluttajan suojelua parhaimmillaan? http://europa.eu/legislation_summaries/other/l21095_fi.htm

Ilmapallokielto, laktritsipiiput, käyrät kurkut ja tehokkaiden imurien kielto ovat, kuten itsekin leipätekstissä onneksi ajoittain mainitset, olleet lähinnä esimerkkejä median faktapohjaltaan hatarasta eu-uutisoinnista. Haluaisin tietää, miksi jatkat artikkelissasi tätä huhujen ja ihmisten tosiasioihin perustumattoman eu-vastaisuuden ruokkimista? EU:ssa riittäisi kritisoitavaa ihan faktapohjaltakin, mutta se vaatisi myös asiallista EU-journalismia. Oikeampi otsikko tekstiisi voisikin olla esimerkiksi: "Siemenet syyniin ja tehoimurit pannaan - näin hullusti EU:sta uutisoidaan".
Ennen seuraavaa eu-aiheista tekstiä suostittelen tutustumaan esimerkiksi eu-komission ylläpitämään euromyyttejä murtavaan sivustoon http://blogs.ec.europa.eu/ECintheUK/euromyths-a-z-index/. Toivoisin, että journalismi olisi mieluummin purkamassa fiktioon perustuvia ennakkoluuloja kuin tuottamassa niitä. Palautteeseen liittämäni linkit löytyivät parilla googletuksella, joten hirvittävää määrää työtä tässä ei tarvinnut tehdä,

terveisin,

Tuomas Pulsa


maanantai 26. toukokuuta 2014

EU-politiikka on poikkeuksellisen vaikeaa, jos niin päättää

Eurovaalien äänestysprosentti jäi taas varsin matalaksi (Suomessa 40,9 %, Euroopan laajuisesti noin 43 %), mikä on poikinut huolestuneita puheenvuoroja median ja puolueiden edustajilta. Miten tässä nyt taas näin pääsi käymään? Puolueillahan oli listoillaan julkkisten sijaan aiempia vuosia korkeamman profiilin ehdokkaita, Euroopan parlamentin valtaa lisättiin merkittävästi, ja jopa media teki tietoisesti töitä tuottaakseen näkyvyyttä vaalikampanjoille. Mutta ei, mikä on vikana, kun kansalaisia ei nyt vain kiinnosta?

Syitä on haettu EU-tason politiikan monimutkaisuudesta ja eurokriisin aiheuttamasta EU-väsyneisyydestä. Unionin toimintaa ei ymmärretä, eikä EU-politiikkaan koeta voitavan vaikuttaa vaaleissa. Myös uutisagendalla dramaattiset maailman tapahtumat tai kotimaan politiikan käänteet tuppaavat syrjäyttämään Brysselin tylsyyden. Niin tai näin, ongelma on joka tapauksessa joko EU:ssa tai vaihtoehtoisesti äänestäjissä. Mediassa ja puolueissa ei peiliin katsomisen tarvetta löydy – mehän kerrankin yritimme parhaamme!

Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei matala äänestysprosentti johdu ainakaan siitä, että nimenomaisesti EU ja eurooppalainen politiikka olisivat jotenkin poikkeuksellisen monimutkaisia tai mahdottomia ymmärtää. Hankalia ja vaikeaselkoisia asioita löytyy ihan yhtä lailla kaikilta politiikan tasoilta. Vai mitä luulette, kuinka moni kahlaisi vapaaehtoisesti esimerkiksi sote-uudistuksen loppuraportteja kevyenä iltalukemisena ilman, että media ensin pureskelisi ne puolivalmiiksi?

Nykypäivän politiikka on jo sinällään monimutkaista, eikä sitä jaksa seurata ilman median välitystyötä kuin ihmisten vähemmistö. Ongelma ei siis niinkään ole eurooppalainen polititiikka sinällään, vaan pikemminkin se tapa, jolla unionia suomalaisessa politiikan julkisuudessa kohdellaan. Todistaakseni väittteeni ehdotankin toteutettavaksi seuraavanlaista sosiaalista koetta.

Aluksi eduskuntatalosta vedetään pois kaikki toimittajat kolmea lukuunottamatta. Pari muuta toimittajaa voidaan lisäksi nimetä erillisiksi Helsingin kirjeenvaihtajiksi, joiden yksi työtehtävä on seurata eduskuntaa ja hallitusta. Kierrätetään lisäksi uutisoinnissa toisten medioiden julkaisemia, pikkuasioista nostettuja skandaalinhakuisia juttuja välittämättä tarkastaa niiden faktoja.

Kirjoitetaan eduskunnan toiminnasta ainoastaan muodossa ”Suomi päättää” ja ohitetaan iloisesti, että talon sisällä on erilaisia poliittisia ryhmittymiä, jotka pyrkivät ajamaan erilaista politiikkaa ja erilaisia tavoitteita. Ei myöskään tuoda esiin sitä, millaisia lakialotteita eduskunnassa valmistellaan, tai miten niistä keskustellaan. Valmiista laeista uutisoidaan kuin ne putoilisivat yllätyksenä koneistosta, joka on olemassa vain ihmisen elämää hankaloittaakseen. Pyritään muutenkin siihen, että eduskuntavaalien välillä ihmiset saavat mahdollisimman niukasti tietoa siitä, mitä eri puolueiden edustajat konkreettisesti tekevät.

Seurataan eduskuntaan valittuja edustajia ainoastaan siitä näkökulmasta, miten hyvin he toteuttavat kotivaalipiirinsä etua suhteessa muihin vaalipiireihin. Mitään kokonaisvaltaista Suomen etua ei ole, tai sellaisesta ei ainakaan innolla puhuta. Tämä kotivaalipiirin etu lasketaan lisäksi ainoastaan ynnäämällä mekaanisesti ruutupaperille eri suuntaan liikkuvat rahavirrat. Hyvä tai huono määrittyy sen mukaan, näkyykö viivan alla plussaa vai miinusta.

Kun vaalit lähestyvät, järjestetään televisiotenttejä, joihin kutsutaan puhumaan puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla eduskuntaan. Pyydetään heiltä heidän puolueidensa kantoja katsojakyselyyn, jossa on tiedusteltu, tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä. Muistetaan kuitenkin olla avaamatta kyselyssä käytettyjä termejä mitenkään.

Käydään vaalikampanja siten, että puolueiden piirijärjestöt mainostavat omia kärkiehdokkaitaan ja -teemojaan itsenäisesti, eivätkä tuo missään yhteydessä esiin, että Helsingissä ne järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhdistävä tekijä ei ole edustajien kotimaakunta. Mikäli jotkin puolueista käyvät kampanjaa epämääräisten tai virheellisten tietojen pohjalta, ei puututa asiaan, eikä vaadita heitä tilille. Vaalituloksen selvittyä käytetään iso osa palstatilasta sen spekuloimiseen, millaiset lähtökohdat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Lisäksi vähintään pari puoluetta voisi ajoittaa puoluekokouksensa päällekkäin vaalikampanjan kanssa, ja mielellään siten, että mahdolliset johtajavaihdokset tehdään paria viikkoa ennen vaaleja. Muutenkin kampanjoinnin määrän tulee olla sellaista, että ilman omaa aktiivista tiedonhakua vaalien olemassaolon huomaa vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Luulisin, että näillä keinoilla ei mene montaakaan vaalikautta, kun myös eduskuntavaalien äänestysinto on saatu pudotettua samoihin lukemiin eurovaalien kanssa, ja ainoastaan ne, jotka ovat muutenkin keskivertoa kiinnostuneempia politiikasta, äänestävät. Sitten voidaankin kirjoittaa huolestuneita kolumneja siitä, miten Helsingissä päätettävät asiat ovat niin monimutkaisia, ettei tavallisen maakuntien äänestäjän voi olettaakaan kiinnostuvan niistä.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kykeneekö länsi politiikkaan, joka tekee kipeää?

Minulle on opetettu, että länsivallat puolustavat arvoja kuten ihmisoikeudet, yksilönvapaudet ja demokratia. Minulle on myös kerrottu nykyisen globaalin maailman monimutkaisen keskinäisriippuvuuden tekevän voimapolitiikasta ja etupiiriajattelusta paitsi vanhanaikaista, myös käyttökelvotonta. Viimeisten viikkojen aikana rakas naapurivaltiomme Venäjä on presidenttinsä johdolla kuitenkin heittänyt melkoisen kysymysmerkin näiden molempien näkemysten päälle.

Asiaa on turha kaunistella. Omaa valtapiiriään mustasukkaisesti vahtiva Venäjä miehitti osan naapurivaltiostaan epämääräisen tekosyyn varjolla, ja järjesti nopeassa tahdissa tarvittavat kulissiäänestykset sekä -lait. Tätä kirjoittaessa Krimin niemimaa on allekirjoitusta vaille osa Venäjää ja seuraavat spekulaatiot kohdistuvat jo Itä-Ukrainaan. Vetämättä liikoja mutkia suoriksi voi väittää tilanteen kyseenalaistavan ainakin demokraattisten arvojen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteet sekä välillisesti myös Euroopan turvallisuuden.

Voisi kuvitella tärkeitä arvojaan haukan lailla vahtivan lännen vastaavan jyrkästi, vaan toisinpa on käynyt. Länsivaltojen reaktiot ovat olleet parhaimmillaankin hajanaisia. Vastatoimilla on lähinnä spekuloitu ja ainoaa konkretiaa edustavat yksittäisten henkilöidenvarojen jäädytykset ja matkustusrajoitukset. Venäjä lieneekin polvillaan millä hetkellä hyvänsä.

Suomessa on edetty vastaavalla linjalla, ja useiden poliitikkojen suurin huoli onkin tuntunut olevan se, miten Ukrainan kriisi vaikuttaa idänkauppaan. Niin, idänkauppa on tärkeää. Mitä nyt kauppakumppani-naapurimme miehittää osaa toisesta naapurivaltiostaan. Ei anneta sen häiritä. Tiivistettynä koko lännen viesti onkin mielestäni tähän mennessä ollut selvä. Meitä ei tarvitse pelätä, Voitte tehdä mitä haluatte.

Sanon suoraan: Minusta Venäjän toiminta sotii länsivaltojen keskeisimpiä arvoja vastaan. Toisen valtion alueiden liittämistä itseensä voimatoimin ei tule hyväksyä missään oloissa, ja vastatoimien tulisi olla tämän mukaisia. Puhun jyrkistä vastatoimista, mutta täsmennetään tässä vaiheessa, että en tarkoita sotilaallisen voiman käyttöä. Suoraa konfliktia idän ja lännen välillä ei halua kukaan, ei edes Putin. Kahden tai useamman ydinasein varustetun valtion välienselvittelystä tuskin voi seurata mitään hyvää.

Rohkenen silti väittää, että Euroopan unionilla ja Yhdysvalloilla on käsissään kaikki avaimet, joilla Venäjä voidaan pakottaa selkä seinää vasten ampumatta laukaustakaan. Tavoitteena ei kuitenkaan saa olla kiristäminen, vaan tilanne, jossa myös Putinin on pakko edetä neuvotellen.

Avain tähän löytyy taloudesta. Euroopan Unionin on lukemattomia kertoja sanottu olevan samanaikaisesti sotilaallinen kääpiö, mutta taloudellinen jättiläinen. Ja kun raha kerran pyörittää maailmaa, eikö taloudellisen painostusvoiman pitäisi riittää saamaan asioita aikaiseksi?

Suomessa tunnutaan keskittyvän lähinnä siihen, miten mahdolliset rankat talouspakotteet vastatoimineen vaikuttaisivat kauppasuhteisiin, ja venäläisestä energiasta riippuvaisen Euroopan talouteen. Asiaa voi kuitenkin katsoa myös toisesta näkökulmasta. Venäjän talous on erittäin yksipuolinen ja raaka-ainekeskeinen. Toisin sanoen, siinä missä EU:n on tuotava energiaa ulkopuolelta, on Venäjän saatava kaasunsa ja öljynsä myytyä. Asiaa voi havainnollistaa esim. oheisilla kaavioilla, joista selviää hyvin, miten ison asiakkaan EU:n jäsenvaltiot Venäjälle muodostavat. Putin ei myöskään hallitse tyhjiössä. Jos oligarkien bisnekset karahtavat kiville, luottamus harjoitettuun politiikkaan putoaa välittömästi.

Ehdotankin siis tiukkaa kauppa- ja ostosaartoa. EU ilmoittaa, että mikäli Venäjä ei vedä joukkojaan Ukrainan maaperältä ja aloita neuvotteluita, EU ei osta pisaraakaan kaasua tai öljyä Venäjältä. Kyseessä ei saa myöskään olla pelkkä bluffi, vaan uhkaus on tarvittaessa toteutettava. Putin on jo osoittanut, että hän osaa pelata kovaa. Tässä voisi olla vastaus, joka liikkuu samassa mittaluokassa.

Nyt joku jo huutaakin: tuohan satuttaa meitä itseämme ja syöksee muutenkin huteran talouden uuteen syöksyyn. Ja totta, niin varmaankin tapahtuisi. Ja juuri tässä olemmekin pointtini ytimessä. Kysymys kuuluu, kykenevätkö länsimaat puolustamaan arvojaan myös tilanteessa, jossa se vaatii uhrauksia? Löytyykö EU:n tai Yhdysvaltojen suunnalta solidaarisuutta tukea niitä, joita kauppsaarto löisi kaikkein pahiten? Kykenevätkö läntisten demokratioiden yhteiskunnat tekemään politiikkaa, joka on myös jotain pois heiltä itseltään. Ainakaan toistaiseksi näyttöä mistään tällaisesta ei ole. Läntinen demokratia vaikuttaa lähinnä vaalilupausautomaatilta, joka kykenee tekemään valintoja vain helpoissa tilanteissa.

Pokeritermein voisi todeta Putinin katsoneen korttimme. Länsimaat uhoavat usein puolustavansa demokratiaa, ihmisoikeuksia sekä valtioiden itsemääräämisoikeutta. Esiinnymme vapaan maailman esitaistelijoina, mutta miten käykään, kun arvomme laitetaan todelliseen testiin? Ehkä arvopalettimme olisikin syytä päivittää nykypäivän todellisuutta vastaavaksi. Ehkä länttä ei pyöritäkään usko mihinkään yhteiseen arvopohjaan tai yhteiskunnalliseen malliin. Kenties täällä puolustetaankin ainoastaan omaa lyhyen tähtäimen voittoa. Bisnes bisnes ja bisnes, niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Demokratia tai ihmisoikeudet ovat meille rakkaita, ja olemme valmiit puolustamaan niitä jokaisessa juhlapuheessa – kunhan ne eivät vain uhkaa voitontavoitteluamme.

Krimin kriisiä on jo keretty vertaamaan vuoden 1938 tilanteeseen. Irvileuat ovat kyselleet, kuka ryhtyy meidän päiviemme Neville Chamberlainiksi, ja ”pelastaa rauhan meidän ajallemme”. Ehkä olisi kuitenkin syytä muistaa, että samoilta vuosilta löytyy myös hyvin toisenlaisia ajatuksia ja puheita. Jos minulta kysytään, voisimme ehkä mieluummin etsiä aikamme Rooseveltia, joka lausuisi jotain vastaavaa:

We must be the great arsenal of democracy. For us this is an emergency as serious as war itself.

lauantai 10. elokuuta 2013

Venaile rauhassa - me ei tiedetä

Kerronpa teille pienen tarinan junamatkailusta. Tarkoituksenani oli matkustaa junalla viikonlopuksi Turusta Helsinkiin. Lipun ostin näppärästi VR:n nettikaupasta, ja tilasin toimituksen kännykkääni, johon piljetti ei tosin koskaan saapunut. Eipä mitään, ajattelin. Sattuuhan näitä. Onneksi pääsin töistä sen verran aiemmin, että saatoin hyvin hakea lipun asemalta.

Kävellessäni asemalle huomasin tien varressa halpabussiyhtiö Onnibussin linjurin, joka näytti tekevän lähtöä loppuunmyytynä kohti Helsinkiä. Kohautin olkapäitäni. Halpa ehkä, ainakin ensimmäisille varaajille, mutta hitaampi ja epämukavampi. Kyllä minä vähän voin maksaa siitä, että saan tasaisen ja ilmastoidun kyydin, internet-yhteyden sekä sähköä kannettavalleni. Noh, paskat. Olisi pitänyt arvata, että kyseessä oli jonkinlainen enne.

Asemalla paljastui, että koko rantaradan liikenne oli täydellisen sekaisin. Helsingistä tulevat junat olivat myöhässä vähintään puoli tuntia, ja juna, jonka oli pitänyt suunnata kohti Helsinkiä tuntia aiemin, teki vasta lähtöä raiteella. Noh, oma junani oli näyttötaulun mukaan lähdössä ajallaan, joten huoli pois. Pakko tosin myöntää, että tässä vaiheessa aloin jo aavistella pahinta.

Vian syy oli ilmeisesti jonkinlainen ohjainlaitevika jossain Kirkkonummen ja Inkoon suunnalla. Voisin kirjoittaa kokonaan toisen tekstin siitä, kuinka järkevä on järjestelmä, jossa yhden komponentin rikkoontuminen halvaannuttaa kokonaisen rataosan liikenteen, mutta ei mennä siihen nyt. Oletetaan, että näin nyt vaan käy välillä, ja keskitytään siihen, miten rakas monopolimme tilanteen hoitaa, kun paska on jo niin sanotusti housuissa.

Sain lunastettua verkkokaupan toimittamatta jättäneen lipun tiskiltä, ja kysyin saman tien, myöhästyisikö myös juna, jolla minun piti lähteä, ja jos kyllä, kuinka paljon, ja millon asiasta aiottiin kertoa. Lipunmyyjä vastasi, ettei tiedä. Kysyin vielä, että mikäli juna myöhästyy esimerkiksi tunnin, kerrottaisiinko asiasta kerralla, vai pikku hiljaa minuutin – kahden välein. Olisi näet kiva ehtiä vaikka hakea kaupasta jotain syötävää. Vatsaa kurni ikävästi, sillä en ollut ehtinyt syödä kiiruhdettuani töistä suoraan junaan. Lipunmyyjä vastasi, ettei tiedä, eikä minun housuissani uskaltaisi lähteä kauppaan. Uskoin häntä.

Ehdin jo yllättyä, kun junani kuulutettiin täysin ajallaan. Lukuisat matkustajat siirtyivät valmiiksi asemalaiturille. Junan lähtöaika tuli, mutta junaa ei näkynyt. Kului minuutti, ja muutama päälle. Siinä vaiheessa automaattinen kuulutus kertoi junan myöhästyvän arviolta 12 minuuttia. Tein nopean laskutoimituksen, enkä uskaltanut riskeerata, vaan jäin odottamaan. 12 minuuttia kului, ja junan kuulutettiin toiseen kertaan saapuvaksi. Junaa ei tosin näkynyt, vaan taulun kellonaika siirtyi viisi minuuttia eteenpäin.

Kolmannen kuulutuksen jälkeen juna lopulta saapui, korvattuna romanttisella sinisellä kalustolla, ja liikkeellekin päästiin, lopulta reilu 20 minuuttia myöhässä. Junassa kaiuttimen sekava mumina ilmoitti meidän olevan myöhässä (kiitos tiedosta!) ja pysähtyvän jostain syystä parilla ylimääräisellä asemalla. Kun konduktööri tarkasti lippuani, kysyin, paljonko myöhästyisimme lisää matkan aikana. Minulla ja kenties muutamalla muullakin oli jatkoyhteyksiä, ja myös junamatkan jälkeistä elämää, jota olisi nyt pitänyt aikatauluttaa uudelleen myöhästymisen takia. Hän ei osannut vastata.

Kun olimme seisseet ensimmäisellä asemalla 20 minuuttia odottamassa vastaantulevaa junaa, päätin, että nälkäni on ylittänyt ravintolavaunun riistohintojen tason, ja siirryin nauttimaan juustoruisleipää. Juuri muuta ei olisikaan ollut tarjolla - varakalusto, katsokaas. Ravintolavaunussa notkuessani junan nuori konduktööri tuli heittämään vitsiä ja yritti löytää asiast positiivisiakin puolia. Tämänhän voi ottaa elämysmatkana. Kalusto 1960-luvulta, ja matka-aikakin kohta sama kuin silloin muinoin, kun rantarata avattiin – neljä tuntia. Koska minulla ei ollut varsinainen kiire minnekään, saatoin yhtyä ajatukseen. Veikkaan tosin, että esimerkiksi kovinkaan moni Karjaalta kyytiin nousseista lomilleen matkaavista varusmiehistä tai junan työmatkalaisista ei olisi ollut samaa mieltä. Ravintolavaunussa jutellessani opin myös, että konnareiden työsuhdekännyköiden oletussoittoääni on R.E.M:n Losing my Religion. Selkeästi aika raskas päivä olla VR:llä töissä.

Kuten jo aiemmin totesin, annetaan teknisten seikkojen olla tällä kertaa. Minulla ei ole komptetenssia arvioida, onko järkevää että turvajärjestelyt yhden maan tärkeimmän ratayhteyden varrella on rakennettu siten, että yhden osan hajoaminen halvaannuttaa koko liikenteen. Oletetaan siis, että näin voi käydä, vaikka asiat hoidettaisiin kuinka hyvin. Ei kyse minusta muutenkaan ole yksittäisten myöhästymisten syistä, vaan ihan yleisesti koko firman asenteessa. Kaikki junalla matkustavat tietävät, että ongelmat ovat jatkuvia. Ainoa mikä pysyy, on VR:n totaalinen ylimielisyys asiakkaita kohtaan ja haluttomuus (tai kyvyttömyys) tehdä asioille mitään.

VR:n toiminta muistuttaa minusta pelottavan paljon koko valtiokoneiston meininkiä. Yleinen asenne on, että asiat liukuvat kohti huonompaa, mutta kukaan ei ole kiinnostunut muusta kuin helpoista, tosin kosmeettisista pikkukorjauksista. Kaikki yrittävät nauttia saavutetusta tilanteesta niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista, vaikka tietäisivät lopputuloksena olevan vain tilanteen romahtamisen. Mitä puuttuu, on joku, jolla olisi visio siitä, miten asiat saataisiin paremmaksi, oikeaa rohkeutta tarttua toimeen, ja myös tahtoa vaatia tulosvastuuta muutenkin kuin vain seuraavan kvartaalin rahojen suhteen. Mutta ei, business as usual, koska kaikki muu on niin kovin vaivalloista.

Aivan aidosti: jos mikä tahansa vapaiden markkinoiden yritys toimisi samoin, se olisi jo konkurssissa, tai vähintään sen johto olisi pistetty ulos moneen kertaan. Tässä tapauksessa asiakkaat eivät voi edes täydellisesti äänestää jaloillaan. Ei ole toista junayhtiötä, ja lisäksi VR:n takana on Suomen valtio. Missä siis luuraa se paljon puhuttu valtion omistajanohjaus? Onko tällainen toiminta, jatkuvat ongelmat ja hällä väliä -asenne omistajan mielestä ihan ok? 

Koska haluan edes yrittää olla rakentava, listataanpa muutamia asioita, joita olisi syytä muuttaa. Jätetään jälleen kerran se tekniikka hieman sivummalle, mutta kenties jonkun olisi silti syytä selvittää, miten järjestelmä rakennetaan vähemmän virheherkäksi. Yhden komponentin leviäminen ei saa halvaannuttaa koko liikennettä. Jos se vaatii vuorovalien harventamista tai lisähenkilökuntaa, niin sitten vaatii – laatu saa maksaa. 

Tiedottakaa ihmisille. Myöhästymisen sietää paljon paremmin, jos siihen ei liity jatkuvaa epätietoisuuden tunnetta siitä, miten kauan missäkin jälleen kerran kestää. Te tiedätte, missä junat kulloinkin liikkuvat. Te tiedätte, miten kauan mikäkin suunnilleen kestää. Te tiedätte, missä pullonkaulat ovat. Eli te pystytte laskemaan, ja kertomaan ihmisille suhteellisen tarkkoja aikamääreitä, jotta jokainen voi järjestää omaa tilannettaan parhaansa mukaan. Jos teillä ei ole ihmisiä, jotka ehtivät tätä tehdä, palkatkaa niitä. Se on asiakaspalvelua, eikä ihmisiä haittaa maksaa siitä. Lopettakaa kahden minuutin välein toistuvien automaattikuulutusten taakse piiloutuminen. Hyvää tiedottamista on kertoa kokonaisuus, ei toistuvasti sitä, että edelleen ollaan myöhässä. 

Ja valtion puolelta. Uskaltakaa olla omistaja. VR:n johtotehtävät eivät ole mitään palkkiovirkoja. Jos hommaa ei saada toimimaan, johtoa vaihtoon. Ehkä jostain löytyisi joku, joka oikeasti haluaa ja kykenee saamaan asioihin muutosta.

Noh, sellainen junamatka tällä kertaa. Koko toiminta oli jotenkin niin koomista, että mieleni teki lähinnä nauraa. Pakko tosin myöntää, että huumorintajua koetteli hitusen verran se, että vielä kolme kuukautta sitten olisin tehnyt vastaavan seikkailun viisi euroa halvemmalla, kiitos VR:n silloisen ”joustamattoman hinnoittelun”. Ja minulla on sentään opiskelijakortti. Kyllä laadukkaasta palvelulsta on ilo maksaa!

Kiitämme: Konduktööriä, joka hyvin epäsuomalaiseen tapaan ei antanut työrintaman totaalisen perseyden pilata omaa huumorintajuaan. Moitimme: Noin kaikkea muuta. Kokonaisuutena: Ei jatkoon. Vaihtoon joko johto tai valtio-ohjaus ja tilalle joku, joka viitsii edes yrittää.