torstai 28. lokakuuta 2010

Järjetöntä homoilua

Rakkaan xd.fi:n huoltokatkon jatkuessa kohti äärentöntä on aika kokeilla jotain aivan uutta. Oman blogin avaaminen tuntui ainoalta järkevältä keinolta jatkuvan kirjoittamisvimmani purkamiseen. Tietyllä tapaa kyse on jostain, joka poikkeaa paljolti aiemmasta. Henkilökohtaiseen julkaisuun siirtyminen totta  kai kanavoi huomion kollektiivin sijasta suoraan minuun - niin hyvässä kuin pahassakin. Hylkään myös nimimerkkini tältä osalta, ja kirjoitan etunimelläni. Jos joku haluaa kokea vaivan myös sukunimeni löytämiseen, onnistunee sekin Internetin  avustuksella. Odotan todella innolla, mitä saan tästä irti. Tekstien tyyli tuskin tulee hirveästi vaihtumaan. En aio edelleenkään kirjoittaa henkilökohtaisesta elämästäni, ruiokatottumuksistani tai valitsemistani vaatteista. Blogin sisältö pyörinee paljolti yhteiskunnallisissa aiheissa, mutta pidätän toki itselleni kaikki oikeudet muuttaa linjattomuuttani. Uuden blogin päänavaustekstissä päätin tarttua sarvista raivotautista homokeskusteluhärkää, joka on viime viikkoina paitsi ravistellut suomalaisen lintukodon yhteiskuntarauhaa, myös ärsyttänyt minua päivä päivältä enemmän.

Rohkenen epäillä, että jokainen mahdollinen ja vähän mahdotonkin kommentti homojen tai kirkon oikeuksista ja velvollisuuksista on jo ehditty huutaa ihmisten ilmoille. Jotta pystyisin tarjoamaan edes jotain tuoretta etäisesti muistuttavaa, aloitan ruotimiseni keskustelusta itsestään. Viime viikkojen polemiikin myötä julkisen tajunnanvirran kulku ja sisältö on saanut todella absurdeja piirteitä, joten kommentoitavaa kyllä riittää vaikka useampaankin blogaukseen. Keskustelun holtittomuudesta voi osaltaan osoittaa syyttävällä sormella YLEä, jonka homoillasta koko härdelli ampui liikkeelle. Paitsi keskustelun aloittajana, homoilta toimi myös keskustelun suuntaviivojen ja sisällön määrittäjänä. YLE oli näppärästi valinnut varsinkin kirkkoa edustamaan kiihkoilijoita, joiden ulosanti tehokkaasti esti minkäänlaisen rakentavan keskustelun syntymisen. Päinvastoin: lopputuloksena nähtiin sekava härdelli, jossa kovaäänisimmät huutelijat pääsivät luomaan suomalaisen homodebatin vuosimallia 2010. Minusta nämä homoillan viitekehykset sisältävät useita, yhtymäkohdiltaan  rajallisia aiheita, joita ei tulisi käsitellä yhtenä könttinä, vaan jokaista erikseen.

Ensimmäisessä asiassa, josta homodebatissa on riidelty, on kyse yksinkertaisesti Suomen kansalaisten tasa-arvoisuudesta lain edessä. Meillä on perustuslaki, joka määrittelee arvopohjan, jonka kanssa mikään muu laki ei saa olla ristiriidassa. Näin ainakin teoriassa. Toisin kuin varsinkin homojen vastustajat antavat ymmärtää, sukupuolineutraalissa avioliittolainsäädännössä on yhtä vähän kyse sukupuolten välisten erojen häivyttämisestä kuin seksuaalisesta suuntautumisestakaan. Tavoitteena on vain taata jokaiselle Suomen kansalaiselle tasa-arvoinen juridinen suoja liittyen lapsien kasvatukseen, adoptioon, omaisuuden omistamiseen ja perinnönjakoon. Sukupuolineutraali avioliitto on pohjimmiltaan juridinen tasa-arvokysymys. Siitä keskustellessa ei tule ajatella heteroita tai homoja, ainoastaan Suomen tasavallan kansalaisten tasavertaisuutta.

Jos minä en osaa olla tarpeeksi selkeä, voin lainata perustuslakia. "Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." (Perustuslaki 2. luku 6§). Tämä tietysti jättää auki vielä yhden kysymyksen: Kokeeko joku, että seksuaalinen suuntautuminen on tuollainen, perustuslaissa mainittu "hyväksyttävä peruste"? Tämähän tietysti tarkottaisi sitä, että myös heterous voisi olla hyväksyttävä peruste syrjinnälle.

Toinen homokeskustelun ilmoille pölläyttämä keskustelunaihe on henkilökohtainen usko, ja vielä tarkemmin uskonvapaus. Jostain syystä, jota minä en pysty ymmärtämään, oikeus henkilökohtaiseen uskoon on sekoitettu julkiseen keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Minusta jokaisen henkilökohtaiset uskonkäsitykset eivät edes kuulu julkiseen keskusteluun. Uskonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toki perustuslaissa taattuja oikeuksia, mutta sitä ei valitettavasti olla edes yritetty loukata. Kenellä tahansa suomalaisella on oikeus uskoa seksuaalivähemmistöjen kuuluvan helvettiin, mutta valitettavasti lait tässä maassa säädetään perustuslain arvojen mukaiseksi. Mikäli joku kykenee loogisesti perustelemaan, miten tasa-arvoiset ihmisoikeudet haittaavat hänen uskonvapauttaan, olen pelkkänä korvana.

Kolmas, jälleen kerran täysin edeltäjistään erillinen kysymys homohärdellissä kuuluu: Pitääkö kirkon vihkiä samaa sukupuolta oleva pari avioliittoon. Julkisen keskustelun vinksahtaneesta sävystä kertoo se, että jostain syystä tämän ongelman on rinnastettu olevan yksi ja sama asia sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa. Yritän käyttää oman mielipiteeni ilmaisemiseen mahdollismman paksua rautalankaa. Yhteiskunta voi, ja sen myös tulee taata tasa-arvoinen asema lain edessä kaikille kansalaisilleen. Kirkko ei nykyisellään vihi myöskään kaikkia heteropareja. Silti heillä on kirkkovihittyjen kanssa tasa-arvoinen asema liittyen esimerkiksi puolison perimiseen tai lasten adoptioon. Näinollen, ei ole mitään perustetta sille, että kirkon mielipide estäisi tasa-arvoisen lainsäädännön kirjoittamisen.

Puolestaan kysymys, "pitäisikö kirkon vihkiä homoparit?", on vain ja ainoastaan kirkon itsensä ratkaistavissa. Suomen Evankelisluterilaisessa kirkossa toimii demokratia. Kirkon jäsenet viime kädessä päättävät, ketkä istuvat kirkolliskokouksessa päättämässä kirkon linjasta. Kirkosta eroaminen sen liian homovastaisuuden takia on sikäli huono asia, että samalla myös vapauttaa itsensä kaikesta päätäntävallasta kirkon tekemisiin. Uskonnollisen yhteisön asiat kuuluvat sen jäsenille, eivät ulkopuolisille. Ulkopuoliset voivat sekaantua vain, jos järjestö rikkoo lakia ja tällaisessakin tilanteessa sekaantuja on poliisi, ei ateisti. Teksti kuulostaa varmasti tylyltä rakkaudelleen kirkollista siunusta toivovan homoparin korviin, mutta ainakin mielestäni asia menee juuri näin. Minkään ulkopuolisen tahon ei tule voida määrätä, miten kirkot harjoittavat uskontoaan. Aivan yhtä vähän kuin kirkkojen opinkappaleiden tulee vaikuttaa kansalaisten tasa-arvoon lain edessä. Mikäli siis kaipaa kirkkoon lisää liberaaleja mielipiteitä, ei kuulosta kovin järkevältä erota ja juosta karkuun. Ennemmin suosittelisin vaikuttamista kirkon sisältä, sitä kautta pakottaen ennemmin äärifundamentalistit poistumaan lahkoihinsa.


Mitä tästä kaikesta voisi todeta yhteenvedon muodossa. Minusta seksuaalivähemmistöön kuuluminen ei saa olla syy epätasa-arvoiseen kohteluun lain edessä. Mikään lainsäädäntö ei myöskään saa rajoittaa ihmisten oikeutta harjoittaa henkilökohtaista uskoaan. Kenenkään uskonnolliset (tai fobiset) näkemykset eivät myöskään saa olla peruste tietyn ihmisryhmän syrjimiselle. Mitä taas evankelisluterilaiseen kirkkoon tulee, näen pahimpana skenariona sen vaihtoehdon, että kirkko jatkaa matkaansa valtionkirkkona, mutta muuttuu jäsenkadon myötä huomattavasti nykyistä konservatiivisemmaksi. Kirkon ja valtion liitosta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta koska ero tuskin ainakaan vielä tulevien eduskuntavaalien avustuksella on tapahtumassa, olisi tärkeä kyetä muuttamaan kirkkoa tasa-arvoisemmaksi ja vähemmän pelokkaaksi. Sen pitäisi olla mahdollista. Itse olen ainakin ymmärtänyt, että kaikesta huudosta huolimatta kristinuskon tärkeimmät opinkappaleet ovat seuraavat. "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" (Matt. 7:12) ja  "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (Matt. 22:34–40)

- Tuomas










































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti