maanantai 24. tammikuuta 2011

Rötösherrat kuriin

Iltalehden teräksenkova poliittinen journalismi tuotti tänään ilmoille tämän huolestuttavan uutisen. Lähes joka kymmenes nykyisistä kansanedustajista on tuomittu jostakin rikoksesta tai on rikosepäilyn kohteena tällä hetkellä. Onkin selkeä julkisen moralisoinnin paikka. Iltalehden nettikyselyyn vastanneista reilusta 14000 ihmisestä yli 94% on sitä mieltä, että kansanedustajan taustan on oltava nuhteeton. Ja onhan se nyt perkele, kyllä lakia säätävien ihmisten pitäisi  kyetä itse toimimaan lakia tunnollisesti noudattavina esimerkkinä. Entiset rikolliset eivät ehkä kuitenkaan ole parhaita poliiseja.

Asiaa voi tietenkin katsoa hieman toisinkin, hieman vähemmän skandaalinhakuisesta vinkkelistä. Kaikki rikokset eivät Iltalehden yrityksistä huolimatta asetu samalle viivalle. Täsmennetäänpä. Itse en haluaisi esimerkiksi raiskauksesta tai murhasta tuomittua edustamaan itseäni, mutta olen valmis katsomaan sormien läpi esimerkiksi yhdet ylinopeussakot. Tältä pohjalta on Iltalehdeltä melko rohkea veto puhua vain yksiselitteisesti rötöspesäkkeestä. Ilmeisesti Iltalehteä on myös tarpeen muistuttaa, että oikeusvaltiossa ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan.

Rikosepäily siis ei anna oikeutusta minkäänlaisiin nettiyhteisön suorittamiin julkisiin lynkkauksiin. Jos asiaa vielä erehtyy pohtimaan lain ja moraalin näkökulmasta, päätelmän pitäisi olla kutakuinkin seuraava: Henkilö tekee rikoksen. Oikeusistuin toteaa hänet syylliseksi ja tuomitsee rangaistukseen, jonka suoritettuaan henkilö ei ole enää yhteiskunnalle mitään velkaa. Hän on hyvittänyt rikoksensa, katuu tekoaan ja on oppinut toimimaan yhteiskunnan pelisääntöjen mukaisesti. Rangaistuksensa kärsinyt on täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, joka on oikeutettu palaamaan takaisin yhteisönsä pariin.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, ettei tosielämä aina noudata oikeusopin teorioita. Käytännössä rikostausta merkitsee monella työuralla ylitsepääsemätöntä seinää. Harmittavan usea yhden rangaistuksen kärsinyt on myös tapojen parantamisen sijasta palannut rikolliselle tielle. Kansanedustajien kohdalla olisi syytä myös muistaa näiden mandaatti pelkän henkilöön tuijottamisen lisäksi. Jos lähes 10% eduskunnasta omaa rikostaustan, tarkoittaa tämä ainoastaan sitä, että heidän tukijansa ovat sinut tämän asian kanssa. Riittävä määrä äänestäjiä luottaa näiden ex-kriminaalien oppineen jo läksynsä ja olevan luottamustehtäviensä arvoisia. Tämä päätelmä tietysti sisältää oletuksen, että kansalainen selvittää oman äänestyspäätöksensä kannalta oleelliset asiat ennen äänestyskoppiin kapuamistaan. Jos oman, kivan, tv:stä tutun julkkisehdokkaan tausta on kuitenkin jäänyt vaalikiimassa tarkistamatta, ei kai siitä edustajaa itseään voi syyttää? Ei omasta, kertaalleen sovitetusta rikostaustasta tarvitse joka paikassa huudella, ellei kukaan kerran kysy.

Iltalehti tarttui sinällään mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta hukkasi jälleen kerran asian pointin shokkitissiwaun huumassa. Päivän kysymys voisikin tivata, miksei kansanedustajan rikostausta haittaa niin suurta osaa äänestäjistä? Tai onko vaalijärjestelmässä jotakin vikaa, kun noin suuri määrä ex-rikollisia pääsee läpi, vaikka kansa selkein numeroin vaatii nuhteettomia kansanedustajia? Entä millä oikeudella rinnastetaan uutisoinnissa rikoksesta tuomitut rikosepäilyjen kohteiden kanssa? Kannattaisiko myös pohtia, muistavatko ihmiset sloganeiden ja mielikuvien kyllästämien vaalikampanjoiden lomassa keskittyä edes itselleen oleellisiin asioihin? Kuinka moni edes tulee nettimoralisoinnin ohessa pohtineeksi, miten nämä "herrat" asemaansa valitaan? Onko nykypäivänä liian uskaliasta kirjoittaa artikkeli, joka tarjoaisi peiliin katsomisen paikkaa myös lukijalle?

Minusta Iltalehden artikkeli jatkaa vakaalla torkkupeitto-linjalla, joka sopii hyvin yhteen tämän hetken valtavirtauutisoinnin kanssa. Ilmiöiden ja syy-seuraussuhteiden faktapohjainen analyysi vaatisi paljon taustatyötä ja haastaisi myös lukijan pohtimaan asioita nopean tuomionjulistamisen ja moralisoinnin sijasta. Mitä kansanedustajiin tulee, ehkä lehdistönkin olisi syytä keskittyä johonkin muuhun, kuin näiden henkilökohtaiseen taustaan. Jopa Iltalehden toimittajien voisi näet olettaa tietävän, että oikeusvaltiossa kärsitty rangaistus tarkoittaa sovitettua rikosta. Poliittiselle lehdistölle sopivampi valvontakohde saattaisikin olla esimerkiksi kansanedustajien lainsäädäntötyö vaikutuksineen.

Onneksi demokratiassa jokainen tekee äänestyspäätöksensä omista lähtökohdistaan. On jokaisen oma asia, kelpuuttaako rikosrekisterin omaavaa henkilöä omaksi edustajakseen. Poliittisen lehdistön puolestaan soisi tukevan kansainvallan toimivuutta seuraamalla herkeämättä edustajien toimintaa väkisin väännettyjen shokkiuutisten ulostamisen sijaan. Jos kyseessä olisi tilanne, jossa esimerkiksi eduskuntavaaliehdokkaan hämärää taustaa tietoisesti yritettäisiin peitellä, olisi toki lehdistöllä iskun paikka. Tällaisissakaan tapauksissa kerran sovitettu rikos ei kuitenkaan uusia poliisitoimia aiheuta.

Moralisoinnin lomassa kannattaa muistaa myös, ettei rikoksesta epäilty ole sama asia kuin rikoksesta tuomittu. Näiden kahden julkinen rinnastaminen sen sijaan rikosta jo lähentelee. Rikosepäilyiden osalta tutkinnan hoitaa poliisi ja syyllisyydestä päättämisen oikeuslaitos, ei iltapäivälehti tai kiukkuinen nettikansalainen. Tämä koskee tietysti kansanedustajia siinä missä kaikkia muitakin. Äänestäjän kannalta kaikki on kuitenkin onneksi hyvin. Jos nykyinen "rötöskerho" ahdistaa, seuraava päivän kysymystä tehokkaampi vaikuttamiskeino tarjoillaan 17. huhtikuuta. Tätä tuskin kannattaa jättää käyttämättä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti