tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kevään pakollinen persublogaus

Huhtikuun puolivälissä kaiken tässä maassa piti muuttua. Kansan tyytymätön jyrähdys tunki jauhot syvälle vanhojen puolueiden kitarisoihin ja käänsi harhailleen Suomi-laivan kurssin kohti loputonta nousua. Tai ainakin moni tuntui uskovan näin. Elämä jytkyn jälkeisessä Suomessa on kuitenkin jatkunut pian kaksi kuukautta. Yhteiskuntarakenne ei sortunut, eivätkä soinilaiset marssineet paraatiovista hallituksen johtoon. Perussuomalaiset kuitenkin onnistuivat jossain – heidän nousunsa myötä politiikka tuntuu palanneen ihmisten arkipäivään. Ihmiset puhuvat ja ovat kiinnostuneita, Arkadianmäellä on enemmän säpinää kuin aikoihin, puolueilla on taas periaatekysymyksiä ja ne erottaa toisistaan muutenkin kuin vaalimainosten väristä.

Sama meno ulottuu myös hallitusneuvotteluihin. Totuttu konsensusyhteiskunta näyttää olevan historiaa, ja säätytalolla nyt näyttääkin vaihteeksi paremmalta, on matka tähän mennessä vienyt yhä uudelleen lähtöruutuun. Osaavammat ja luetummat kirjoittajat ovat jo anaylsoineet hallitusneuvottelut niin puhki kuin ohuesta tietovirrasta on ollut mahdollista. Myös vaalituloksen syistä ja seurauksista on liikkunut yhtä monta teoriaa kuin kirjoittajaakin. En uskokaan kykeneväni tarjoamaan mitään uutta kokonaisanalyysiä, vaan sen sijaan aion pureskella paria kanttia ilmiöstä, joka näyttää tehneen merkittävän vaikutuksen suomalaiseen politiikan kenttään.

Perussuomalaisten nousu suurten puolueiden kategoriaan ei voinut olla vaikuttamatta myös vastapelureihin. Pahiten kärsi Keskusta, joka putosi lähemmäs niitä lukemia, joissa ex-agraaripuolueet majoittuvat muissakin pohjoismaissa. Uuden haastajan nousu myös potki puolueita varpailleen. Nyt oli oikeasti erotuttava välttyäkseen ”vanhan puolueen” leimalta. Ei siinä, uskoisin terävöitymiseen olleen ja olevan edelleen myös tarvetta. Onhan tilanne, jossa oikeiston ja vasemmiston pääpuolueet neuvottelevat keskenään hallituksen kokoonpanosta hieman omituinen. Ainakin, jos oletetaan puolueiden edustavan omien eturyhmiensä asiaa.

Timo Soinin johtama persukaronkka muodosti vaaleissa poliittiselle kentälle pelaajan, jonka suoritustasosta on liian varhaista vetää lopullisia johtopäätöksiä. Jos jokin on selvää, niin se, että kannatuksen nousu 20 prosentin kerhoon herättää valtavasti odotuksia puoluetta kohtaan. Hallitusneuvotteluissa Persut ovat kuitenkin harrastaneet politiikan sijaan tiukkaa ”ei-linjaa”. Ehdoton takertuminen EU-kysymykseen sulki puolueelta hallitustien ja sitä myötä mahdollisuuden vaikuttaa mihinkään muuhunkaan. Sanotaan suoraan: oppositiosta vaikuttaminen on puhdasta paskapuhetta. Niin kauan kuin maassa on enemmistöhallitus, oppositiosta ei vaikuteta yhtään mihinkään. Omia mielipiteitään saa lakiteksteihin vain, jos ne sattuvat olemaan myös hallituksen mielipiteitä. Perussuomalaisten suhtautumisessa on jotain suorastaan hellyyttävää: Nämä jätkät ilmeisesti ihan oikeasti luulivat, että jos takana on yksi viidestä kansalaisesta, oman puolueohjelman voi kopioida suoraan hallituksen työjärjestykseen. Minua kiinnostaa, miten perusissa ajatteltiin huomioitavan ne neljä muuta, jotka päättivät olla eri mieltä puolueen kanssa.

Perussuomalaiset ovat perustelleet EU-ehdottomuuttaan periaatteella. Ei haluttu syödä sanojaan vaan seisoa selkä suorana pettämättä äänestäjiä. Tarjotut erivapaudet eivät kelvanneet, koska Soinin koplan mielestä haitallinen EU-tukipäätös olisi silti tehty Perussuomalaisten istuessa hallituksessa. Suoraselkäisyys varmasti vetoaakin moneen Perussuomalaisten äänestäjään. Kerrankin, rehellisiä poliitikkoja! Mitä, jos kuitenkin miettisimme asiaa hetken ihan vaan järjellä. Jos eduskunnassa 80 prosenttia seisoo EU-tukipaketin takana ja 20 ei, paketti tullaan hyväksymään, olivatpa nämä 20 prosenttia hallituksessa tai oppositiossa. Perussuomalaisten kannalta kyseessä oli siis kahden tappion tilanne. Protestimieliala ei kuitenkaan riittänyt muuttamaan Suomen EU-linjaa. Ja niinhän se demokratiassa menee, enemmistön ehdoilla kuljetaan.

Tilanne on todella hankala, ja uskon, että ainakin Soini tietää tämän varsin hyvin. Perussuomalaisia äänestettiin, koska perkele! Asioiden haluttiin muuttuvan. Haluttiin että tavallisen ihmisen kaltaiset tavalliset edustajat rupeavat ruuvaamaan asioita kohdilleen. Näihin perusteluihin sopii todella huonosti se tosiseikka, että politiikassa on lopulta kyse kompromisseista. Monipuoluejärjestelmä vaatii neuvottelutaitoa ja kykyä käydä kauppaa, saadakseen ohjattua politiikan suuntaa. Kannatusprosentti ei myöskään välttämättä korreloi suoraan puolueen painoarvoon. Väitän, että nämä ovat juuri niitä asioita, joita persujen äänestäjät ”vanhassa” politiikassa vihasivat. Nyt heidän onkin mahdoton sulattaa, että heidän muutoksensa suuri ikoni alkaisikin pelata järjestelmän säännöillä. Perussuomalaisten puoluejohto varmasti uskoo, että oppositiopaikka kaikista mahdollisista tarjolla olleista pettymyksistä syö kannatusta kaikkein vähiten.

Soini siis johdattaa perussuomalaisensa neljän vuoden oppositiovaellukselle. Vaikuttamaan sieltä ei pysty, mutta todennäköisesti paikka on oikea, mikäli tavoitteena on kanavoida mahdollinen lisätyytymättömyys kasvavaksi kannatukseksi. Tähän loppumattomaan kiukun äänisampoon Soini tuntuu uskovan. Ei pidä myöskään vähätellä sitä, että neljä vuotta eduskunnassa tekee kenestä tahansa kokeneemman poliitikon. En tosin uskaltaisi olla varma, lisääkö persujen kannatusta se, että heidän edustajansa oppivat puhumaan eduskuntaa.

Oppositiotaival voi todella kasvattaa perusuomalaisten kannatusta entisestään. Heitä kuitenkin äänestävät monet sellaiset ihmiset, jotka eivät halua ottaa selvää siitä, miten järjestelmä toimii, vaan pyrkivät ainoastaan esittämään kiukkuisen vastalauseen. Epäilen kuitenkin, että myös 2015 vaalien jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Perussuomalaiset eivät kykene muodostamaan hallitusta yksin. Kompromisseja on luvassa myös jatkossa, ja vain aika näyttää joko persuilla tällöin on koossa ryhmä, joka niihin kykenee. Toisaalta, ei tule unohtaa sitä, että kompromissit ja kyky joustaa ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka todennäköisimmin tekevät myös persuista yhden vanhoista puolueista ja syövät protestikannatusta. Kinkkinen tilanne; ehkä Soinin jytkyissäkään ei elo aina ole pelkkää herkkua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti