keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Tuleeko sixpackista krapula?

Nyt on sitten hallitus, vihdoin ja viimein. Ohjelmaa en ole ehtinyt vielä kunnolla lukea, mutta kohtuullisen paljon sanottavaa ainakin nettivihaisilla siitä tuntuu olevan. Äkkivilkaisulta tyytymättömiä näyttäisi olevan tasaisesti puoluekentän jokaisella laidalla, keskustasta nyt puhumattakaan. Hallitusohjelman suurimmat ylistäjät ovat yllättäen neuvotteluissa mukana olleita henkilöitä. Kritiikki tuskin kuitenkaan yllättää ketään. On otettava huomioon, että ohjelmassa on kyse kuuden, keskenään hyvin erilaisen puolueen sorvaamasta kompromissista. Ei tältä pohjalta syntynyt bumaga voi mitenkään vastata täydellisesti jokaisen vastaantulijan odotuksiin. Monet tuntuvatkin pitävän pääasiana sitä, että maahan saatiin edes jonkinlainen hallitus. Saadaan tämä ikävä politiikka pois otsikoista, ja voidaan taas keskittyä normaaliin elämään.

Vaikka asiasta ei olekaan suuremmin puhuttu, minusta hallituksenmuodostusshow nosti esiin suuria ongelmia suomalaisesta poliittisesta järjestelmässä. Kuten sanottua: lopputulos oli äärimmäinen kompromissi tilanteessa, jossa poliittisen kentän voimasuhteen määriteltiin uudelleen. Uudessa tilanteessa yksikään puolue ei voinut realistisesti vaatia oman linjansa yksiselitteistä noudattamissa. Uudessa tilanteessa tai kompromissiohjelmassa ei sinällään ole mitään pahaa. Kompromissit ja neuvottelu kuuluvat erottamatomasti monipuoluejärjestelmään. Ongelma liittyy sen sijaan paljon puhuttuun äänestäjän kuluttajansuojaan. Äänet annettiin huhtikuussa, hallitus sorvattiin kasaan kesäkuussa. Meillä äänestäjillä ei äänestyskopissa seistessämme ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkä puolueiden tarjoamien vaihtoehtojen kompromisseista hallitusohjelma lopulta muovataan. Suomessa poliittinen ohjelmanrakennus alkaa vasta vaalien jälkeen, eikä sitä voi kutsua kovin kaksiseksi demokratiaksi.

Ajattelin kirjoittaa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmista laajemminkin lähitulevaisuudessa. Niinpä keskityn nyt siihen, mitä saatiin aikaiseksi, eli uuden hallituksen kokoonpanoon. En pureudu (tällä kertaa) kovin syvällisesti itse hallitusohjelman sisältöön, mutta jotain on toki sanottava. Minä yksinkertaisena ihmisenä luulin, että pakkasella olevan budjetin voi korjata vain lisäämällä tuloja tai vähentämällä menoja. Valtion tapauksessa siis joko vähentämällä kansalaisille annettavaa tarjontaa, tai hankkimalla lisää verorahoja, joko suoraan korottamalla veroja tai vaihtoehtoisesti saamalla useampi kansalainen tekemään asioita, joista veroa maksetaan (lue: työ, yrittäjyys, kuluttaminen). Nykyinen sixpack aikoo kuitenkin saada valtiontalouden tasapainoon maksamalla 100 e/kk enemmän työttömyydestä ja leikkaamalla yrityksille maksettavia tukia. ALV-korotuksen sijaan lisätuloja haetaan leikkaamalla kuntien valtionosuuksia, joka ei varmaankaan heijastu vastaavan suuruisena korotuksena kunnallisveroon. Noh, eipä tarvitse demareiden syödä vaalilupauksiaan. Opiskelijana olen myös äärettömän kiitollinen siitä, että inflaation syötyä opintotukea vielä kolme ja puoli vuotta, se on viimein riittävän matalalla tasolla indeksiin sidottavaksi.

Mutta se asioista. Siirrytään iltalehti-linjalle, eli jänniin nimiin ja naamoihin. Uuden hallituksen salkku- ja kasvogalleriasta voi näet tehdä muutamia mielenkiintoisia poimintoja, jotka ehkäpä myös valottavat tulevan politiikan suuntaa. Jyrki Kataisen pääministerinpaikka maksoi Kokoomukselle varsin paljon, ilmeisesti ainakin tämän hetken pätevimmän ulkoministerin. Kaikella kunnioituksella Erkki Tuomiojan asiantuntemusta kohtaan, mutta uskoisin, että nykyisen maailmantilanteen tarpeisiin Suomesta tuskin löytyisi Alexander Stubbia sopivampaa henkilöä. Muiden kokkariministereiden osalta on mielenkiintoista nähdä, tarkottaisiko maa- ja metsätalousministerin sekä kuntaministerin salkkujen siirtyminen kokoomukselle myös järjettömän aluepolitiikan uudelleenarviointia. Pakko kyllä myöntää, että hieman pelottaa, minkälaisen kuntauudistuksen ex-opetusministeri Virkkunen aikoo meille saneerata. Myös Jyri Häkämies sai kaipaamansa painavamman salkun, saa nähdä miten kokoomuslainen elinkeinoministeri asioita suuntaa - onko yrittäjille kenties luvassa uutta porkkanaa vai edelleen pelkkää kateellisten keppiä.

Demareiden puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitsi kuin valitsikin valtionvarainministerin salkun. Pesti tulee varmasti olemaan raskas, eikä Jutta ainakaan tähän mennessä ole profilioitunut minään talouden erityisosaajana. Ei Urpilaista siis ainakaan vastuun väistelystä voi syyttää. Kuten jo aiemmin ilmaisin, en ole järin tyytyväinen Erkki Tuomiojan paluusta ulkoministeriksi. Asiaosaamista varmasti löytyy, mutta miten käy maailmankuvan kanssa - vastaako 1970-luvun älykkövasemmiston ja rauhanliikkeen tuote enään tämän päivän tarpeisiin? Muista demareista Lauri Ihalainen teki komean loikan SAK:n johdosta työministeriksi. Odotan mielenkiinnolla, kuinka voimakkaita pelaajia SAK ja muut etujärjestöt ovatkin tällä vaalikaudella. Olisiko liian rohkeaa jopa epäillä virityksiä tupon paluusta? Syvällä sisimmässäni olen myös tyytyväinen siitä, että opetusministeriö päätyi demareiden haltuun. Kyseessä on todennäköisesti toiseksi paras vaihtoehto käytettävissä olleista (korkeintaan ehkä vihreät edellä). Vasemmistopuolueen luulisi olevan kiinnostunut maksuttoman ja tasa-arvoisen koulutuksen säilymisestä myös jatkossa. Työväenpuolueen myös luulisi haluavan tilannetta, jossa korkeakoulujen koulutusmäärät vastaavat alojen todellista työvoimantarvetta.

Pienempien puolueiden osalta ainakin yksi oppikirja laitettiin uusiksi. Vihreät saivat sekä ympäristöministerin, että kehitysyhteistyöministerin salkut. Palataan siis puolueen osaamisen ydinalueille, joita ei minkään politiikan oppikirjan mukaan pitäisi koskaan heille antaa. Seuraavissa vaaleissa pääsemme oikeasti arvoimaan, miten puolue kykenee ajamaan sille itselleen kaikkein tärkeintä politiikkaa. Millaista on oikeasti viherjohtoinen ympäristöpolitiikka? Myös vasemmalta tuulee. Emmittyään aikansa koko hallitukseen osallistumista, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki yllätti ainakin allekirjoittaneen valitsemalla kulttuuri- ja urheiluministerin salkun. Jäin miettimään, oliko kyseessä vain taivata väistö helppoon pestiin, vai aikooko futishullu Paavo kenties muuttaa Suomen jalkapalloyhteiskunnaksi?

Kiintiöpuolue RKP:n ministeripestit ovat puolueelle varsin perinteistä kauraa, eikä niistä sen enempää. Sen sijaan Kristilliset onnistuivat hallitusneuvotteluissaan puolueen resurssit huomioiden varsin erinomaisesti, jopa itsensä ylittäen. Heidän "ansiostaan" sukupuolineutraali avioliitto pelattiin pois ainakin hallitusohjelmasta, ja 2010-luvun Suomessa ihan oikeasti edes harkitaan aborttilainsäädännön tiukentamista. Lisäksi puheenjohtaja Päivi Räsänen miinoitti itsensä sisäministerin varsin keskeiselle pallille, poliisin ja maahanmuuttopolitiikan johtoon. Vaikka ensimmäiset ajatukseni raamattugestaposta haihtuivatkin, en vieläkään ole kovin innoissani. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä oli se kauppatavara, jolla KD pelasi itselleen näinkin voimakkaan aseman. Jälleen kerran yksi salaisuus, joka jäänee säätytalon nollatiedotuslinjan taakse.

Kataisen sixpack näyttäisi toteuttavan "jokaiselle jotakin" -periaatetta kaikilla rintamilla. Rehellisyyden nimissä on todettava, ettei näin laajalla kokoonpanolla juuri muuta voi odottaakaan. Ministerivalintojen perusteella jokainen puolue on saanut läpi mieleisiään tehtäviä, mutta varmasti kukaan ei pidä ministerilistaa täydellisenä, sen enempää salkkujaon kuin henkilövalintojenkaan osalta. Täsmälleen samaa voi todennäköisesti sanoa myös hallitusohjelmasta. Jokaiselle vähän jotain, muttei oikein kenellekään mitään. Henkilökohtaisesti suurin pelkoni onkin, että hallitus on niin kokoonpanoltaan kuin ohjelmaltaankin liian kompromissi. Jokaista hieman kuuntelemalla on aikaansaatu tilkkutäkki, joka valitettavasti tekee todellisen politiikanteon mahdottomaksi Pelkään, että edessä on neljä virkamieshallituksen vuotta. Näin laajalla pohjalla tuskin on yhteistä visiota siitä suunnasta, johon Suomea tulisi ohjata. Todennäköisesti Kataisen konkkaronkka tyytyy vain reagoimaan eteen tuleviin ongelmiin uusin kompromissein, yhteiskunnan samalla junnaten paikallaan vailla uudistumisen suuntaa, kykyä tai halua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti