perjantai 16. syyskuuta 2011

Jakomielitaudista kilpailukykyyn

Olen toiminut tämän vuoden ainejärjestöni koulutuspoliittisena vastaavana. Kyseisessä luottamustoimessa olen päässyt tutustumaan maailmaan, jonka olemassaolosta olin aiemmin autuaan tietämätön. Tässä maailmassa kohtaavat opiskelijoiden huoli omasta koulutuksestaan ja tulevaisuudestaan sekä valtion visio koulutuksesta ihmelääkkeenä, joka pelastaa Suomen kilpailukyvyn pirstaloituvan maailmantalouden riepottelussa. Idealisti sisälläni haluaisi uskoa, etteivät nämä kaksi aspektia ole toistensa vastaisia - pikemminkin päinvastoin. Molempien osapuolten luulisi haluavan samaa: motivoitunutta ja hyvin koulutettua väestöä, joka työllistyy mahdollisimman tehokkaasti. Todellisuudessa kuitenkin opetusministeriön visiot vaikuttavat opiskelijan näkökulmasta ennemmin jakomielitautisen tuotoksilta kuin minkään valtakunnan strategialta.

Valtion vinkkelistä kyse on pohjimmiltaan surullisenkuuluisasta työurien pidentämisestä. Eläkeiän nostamisen ohella tähtäimessä ovat myös nuoret, jotka pitäisi siis saada korkeakouluihin ja niistä ulos nykyistä nuorempina. Ei siinä sinällään mitään. Niin kauan kuin valtio maksaa koko huvin, on rahoilleen oikeutta vaatia myös vastinetta. Maltetaanpa kuitenkin tarkastella hetken aikaa isompaa kuvaa niin saatamme huomata, etteivät asioiden syy- ja seuraussuhteet olekaan niin yksinkertaisia. Rohkenen väittää, että opetusministeriön esittämät metodit eivät tuota kilpailukykyisempää työvoimaa, eivätkä ainakaan pidennä työuria.

Aloitetaan korkeakoulujen aloitusiän laskemisesta. Välivuodet siis pois ja abit suoraan opiskelemaan. En nyt edes mene siihen, että välivuosina ihmiset keskimäärin tuottavat verorahoja, vaan pysyttelen valtion näkökannoissa, sillä ne ovat jo sinällään hieman omituisia. Porkkanana on tarkoitus tarjota lisäpisteitä niille, jotka hakevat suoraan lukiosta korkeakouluun. On myös väläytelty mahdollisuutta käyttää ylioppilastutkintoa suoraan pääsykokeena. Keppi taas heiluu ajatuksissa, joiden mukaan päävalinta rajattaisiin jopa täysin ensimmäiseen tutkintoonsa hakeville. Pelolla odotan, tarvitaanko hausta ulos rankkaamiseen valmis tutkinto, vai riittääkö jo se, että on aiemmin erehtynyt opiskelemaan jotain muuta?

Mielenkiintoista, sanon minä. Valtion unelmamallissa ihmiset siis kykenevät valitsemaan lukiosta valmistuttuaan omimman alansa, pääsemään sinne välittömästi, ja työskentelemään täydellä höyryllä kunnes virta loppuu joskus nykyisen eläkeiän tuolla puolen. Korkeakoulupaikan on parempi irrotakin välittömästi, koska muuten edessä voi olla pisteloukku, vasta kirjoittaneiden kerätessä pääsykoetulostensa päälle kasan kannustepisteitä ja vieden kaikki tarjolla olevat paikat. Tämän mallin ymmärtämisen suurin este taitaa kuitenkin olla oma ajatusmaailmani.

Minä kun ajattelen, että ihmisen on tärkeä löytää itselleen mieleinen ja innostava koulutus ja työ. Vain näin voidaan varmistaa, että ihmisillä on motivaatiota tehdä työnsä kunnolla, kehittää itseään ja myös pidentää niitä työuria. Totuushan on, että jo se, että ihmiset jaksaisivat töissä nykyiseen eläkeikään asti, toisi tilanteeseen merkittävän parannuksen. Valtion visioissa tärkeää näyttää kuitenkin olevan ainoastaan se, että jokainen on lukion jälkeisenä syksynä opiskelemassa jotain, valmistuu sieltä parissa vuodessa ja menee töihin. Sillä, onko tuolle alalle yleensäkään haluttu, tai paljastuuko lapsuuden haaveammatti karvaaksi pettymykseksi jo koulutuksen ensimmäisenä vuonna, ei ole niin suurta väliä.

Entäpä sitten koulutusputken toinen pää? Yliopistoissa vietetään kuulemma nykyisin liian pitkiä aikoja. Paperit pitäisi saada nopeammin ulos ja valmiit maisterit pikapikaa töihin. Tämän takia olisi tärkeää, että kaikki opiskelua haittaavat esteet karsitaan pois. Lorvailu loppuu ja kaikki painavat sata lasissa kohti yhä uusia opintopisteitä. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että esim työtekoa ei opiskeluaikana harrasteta.

Kaksi asiaa eivät kuitenkaan ole auenneet minulle. Ensinnäkin, jos opiskelijan on tarkoitus tulla toimeen ilman työntekoa, miksi tähän on mahdollista saada rahoitusta maksimissaan 800e/kk, josta vielä vähennetään verot ja maksetaan 300e/kk lainana myöhemmin takaisin. Toisekseen, jos perimmäisenä tavoitteena on se, että opiskelijat työllistyvät valmistuttuaan, miksi opintojen aikaista työntekoa karsastetaan? Onko järkevämpää kouluttaa opiskelija nopeammin kortistoon kuin hitaammin työpaikkaan? Muistaakseeni työelämässä korostetaan työkokemuksen merkitystä rekrytoinneissa. Lisäksi työsskäyvä opiskelija maksaa veroja, eikä siis ole valtiolle pelkkä kuluerä.

Tarkastelipa asiaa miltä kantilta hyvänsä, on koulutuspolitiikassakin kyse pohjimmiltaan rahasta. Opiskelijan näkökulmasta kysymys kuuluu: miten rahoitan opintoni? Suomessa meillä on opintotuki, osa sosiaaliturvajärjestelmäämme, josta meidän käsketään useasti olla ylpeitä. Silti, ihan periaatteen tasolla olisi kiva tietää, miksi opintotuki on ainoa sosiaaliturvan muoto, jonka vastikkeellisuutta vahditaan tuplavarmistuksella. Opintotuki peritään takaisin korkojen kera, mikäli emme opiskele tarpeeksi tai tienaamme liikaa palkkatuloja.

Siis suomeksi: jos opiskelija opiskelee tavoitevauhtia ja jaksaa silti tehdä töitä, siitä rankaistaan. Tältä pohjalta on aika mystistä syyttää opiskelijoita kohtuuttomuudesta näiden vaatiessa tukensa sitomista indeksiin. Haluaisin nähdä reaktiot, jos poistaisimme indeksisidonnaisuuden työttömyysturvasta tai toimeentulotuesta ja asettaisimme näille tuille vastaavanlaisen tuplavarmistuksen. Työttömyysturva korkojen kanssa takaisin, jos et ole hakenut kuukaudessa tarpeeksi moneen työpaikkaan tai kieltäydyt jostain sinulle tarjotusta vakanssista.

Korkeakoulujen näkökulmasta valtiolta tuleva raha muodostaa suoraan ne resurssit, jotka kyseisellä instanssilla on käytettävissä tehtävänsä hoitamiseen. Tässä tapauksessa siis mahdollisimman laadukkaan koulutuksen tarjoamiseen. Nykyisessä mallissa rahaa tippuu valmistuneiden opiskelijoiden määrän mukaan. Tämä kannustaa siis kouluttamaan mahdollisimman suuren määrän opiskelijoita, mikä ei työllisyyspolitiikan kannalta ole aina kaikkein optimaalisin vaihtoehto. Uudeksi systeemiksi on ehdotettu mm. mallia, jossa rahoituksessa painotettaisiin tutkintojen valmistumisnopeutta ja suoritettuja opintopisteitä. En nyt taas tiedä kuka ajatteli ja mitä, mutta minun logiikallani tuo puolestaan kannustaisi suorittamaan tutkintonsa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman rimaa hipoen, mitä tuskin voi pitää kehityksenä parempaan suuntaan.

Ymmärrän, että Suomen kaltainen valtio painii suurten ongelmien kanssa. Euroopan taloustilanne on mitä on, työpaikat karkaavat Aasiaan, hyvinvointivaltion rahoituspohja horjuu, eivätkä äänestäjät hyväksy mitään uudistuksia, jotka koskevat aiempiin etuuksiin. Olen samaa mieltä siinä, että kilpailussa halpamaita vastaan Suomen ainoa valtti voi olla osaava ja hyvin koulutettu työvoima. En vain ymmärrä sitä, että valtion ajattelussa koulutuksen nopeudesta ja laadusta on tullut synonyymejä. En kannata vuosikymmenten päämäärätöntä haahuilua yliopistoilla toisten rahoilla, mutta se ei ole mahdollista nykyisessäkään järjestelmässä. On kuitenkin aivan yhtä järjetöntä olettaa, että kilpailukykymme paranee, jos opetamme opiskelijoille jo koulussa, että asiat on parasta suorittaa hutaisten ja vain juuri ja juuri hyväksytyin arvosanoin. Nyt oikeasti se järki käteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti