maanantai 23. tammikuuta 2012

Miksi en ole liittynyt mihinkään puolueeseen?

Yllätin itseni pohtimasta otsikon kysymystä. Olenhan kuitenkin äärimmäisen kiinnostunut politiikasta ja vaikuttamisesta. Vielä kun presidentinvaaleissa löytyi oikeasti mieleinen ehdokas, alkoi jopa kampanjointi tuntua ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Miksi siis ei? Lyhyt ja sitäkin perinteisempi vastaus kuuluu, että en ole löytänyt itselleni sopivaa puoluetta. En koe pystyväni sitoutumaan täysin minkään puolueen arvomaailmaan tai kannattajakuntaan. Tai, kuten useampi kaverini on asian ilmaissut: "sähän vihaat tasapuolisesti niitä kaikkia." En nyt ihan syyttä kanna tuota stigmaa, mutta ehkä hieman pidempikin analyysi sallitaan.

Presidentinvaaleissa innostuin siis paitsi Pekka Haaviston henkilöstä, myös tämän ajamista arvoista. Tekisin mielelläni itsekin duunia, että avarakatseisempi maailmankatsomus saisi laajempaa jalansijaa Suomessa. Arvostan suunnattomasti sillanrakentajia, ihmisiä jotka kuilun kaivamisen sijaan luovat sitä umpeen. On todella vaikeaa olla oikeasti suvaitseva: silloin on myös ymmärrettävä niitä ihmisiä, jotka ovat täysin eri mieltä kuin sinä. Pitäisikö siis liittyä Vihreisiin, jos puolue kerran tällaista maailmankuvaa edustaa.

Noh, onneksi realismi iski taas märän silakan vasten kasvoja. Vihreät ei ole mikään ideaalipuolue, vaan myös täynnä puolestaloukkaantujia ja ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksymään vain oman maailmankuvansa. Lisäksi koen, että vaikka iso osa puolueesta vastaisikin arvoiltaan mielenmaisemaani, suuntaa heidän käytännön politiikkansa jonnekin aivan muualle. Taidan siis Haavistosta huolimatta edelleen "vihata" Vihreitä, eivätkä muutkaan puolueet ole silmissäni mihinkään muuttuneet.

Miksi puoluepoliittinen sitoutuminen sitten tuntuu minulle niin mahdottomalta? Yksi iso tekijä on varmasti ilmiö, jota kohtaan jatkuvasti ympärilläni. Kutsun sitä puoluesokeudeksi. En tiedä onko ilmiölle olemassa jokin virallinenkin nimi, joten lienee paikallaan, että avaan hieman käyttämääni termiä. Kutsun siis puoluesokeudeksi sitä käyttäytymismallia, jossa tiettyyn puolueeseen sitoutunut henkilö näyttää unohtavan oman ajattelunsa, ja muuttuu pelkäksi äänitorveksi. Oman puolueen ehdokkaat ovat aina oikeassa. Heitä tuetaan ajasta, paikasta ja henkilöstä riippumatta. Omat poliitikot linjaavat äärimmäisen älykkäästi, aivan sama mitä he sanovat. Ainakin kaikki on aina seliteltävissä parhain päin. Ei myöskään ole väliä, kuinka paljon puolueen hyväksymä henkilö poikkeaa omasta arvomaailmasta, asiaa ei myöskään voi kuitata pelkällä hiljaisella hyväksynnällä. Oman ehdokkaan ja oman puolueen linjaukset linkataan facebookiin, jossa niitä puolustetaan kyseenalaistamatta henkeen ja vereen.

Toisaalta näiden fanaattisten kannattajien lojaaliudessa on jotain ihailemisen arvoista. Omia puolustetaan viimeiseen asti, ainakin julkisuudessa. Emmehän voi tietää, ulottuuko puoluesokeus myös esimerkiksi äänestyspäätöksiin asti. Liene paikallaan kertoa minulle olevan hyvin selvää, etteivät kaikkien puolueiden kaikki aktiivit kärsi kuvaamastani syndroomasta. En myöskään halua tuomita niitä, jotka täyttävät mainitsemani oireet. Itse asiassa jollakin tasolla ihailen heidän kykyään ehdottomaan lojaliteettiin. Se ei vain sovi omaan ajatusmaailmaani.
Yhtälailla puoluesokeus tuntuu minusta hämmentävimmältä nimenomaan yliopistomaailman kontekstissa. Samaan aikaan opetetaan ajattelemaan kriittisesti ja kyseenalaistamaan kaikki, mutta jos kyse on politiikasta, oikea logo ihmisen rintapielessä riittää tekemään autuaaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti