torstai 12. tammikuuta 2012

Mutta mitä te itse hyödytte tästä tehtävästä?

Raapustelenpa vielä vähän presidentinvaaleista. Tiedän, toistoa tulee ja teema alkaa olla jo kulunut. Mutta hei, ei tätä herkkua ole ihan joka vuosi tarjolla. Lupaan, että vaalien välillä presidentti ei varmasti ole mikään jokaviikkoinen kirjoituskohde, sen verran instituution merkitys on kaventunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Presidentin valtaoikeuksien supistaminen on kuitenkin nostanut esiin kysymyksiä ehdokkaiden motivaatiosta. Miksi kärkipään poliitikkojen pitäisi kiinnostua koko kisasta, kun palkintona ei enää ole absoluuttinen valta-asema kansakunnan kaapin päällä.

Miksi haette tähän tehtävään? Kysymys, joka on varmasti tuttu lukemattomista työhaastatteluista. Se on myös kysymys, joka jokaiselle presidenttiehdokkaalle on esitetty ties kuinka monta kertaa. Ainakin kaikki minun silmiini osuneet vastaukset ovat puolestaan liittyneet siihen, mitä ehdokkaat kokevat voivansa tarjota tehtävälle, tai Suomelle. Maassamme on se ja se huonosti, mikä on havahduttanut ehdokkaan. Tai ehdokas kokee voivansa osaamisellaan hyödyttää jotakin tiettyä osa-aluetta suomalaisessa (ulko)politiikan kentässä.

Minusta olisi kiinnostavaa kääntää kysymys toisin päin. Mitä ehdokas itse kokee saavansa presidenttiydestä? Miksi hän hakee koko virkaan? Mikä presidenttiydessä on sellaista, että se maksaa kampanjoinnin vaivan? Tältä kannalta en ole nähnyt presidenttiehdokkaiden kommentoivan motivaatiotaan. Poliitikon toki on hyödyllisempää esiintyä pelkkää muiden etua ajattelevana altruistina, mutta tuskin se koko todellisuutta vastaa. Tilanne johtaa valitettavasti siihen, että joudun rakentamaan oman tekstini pelkän spekuloinnin varaan. Korostetaan siis: seuraavaksi esitettävät mielipiteet ovat tekijän omia, mielivaltaisia, eivätkä todellakaan edusta minkään laajemman instanssin kantoja tai universaaleja totuuksia. Mikäli jollakulla on esittää vaihtoehtoisia teorioita, tai jopa faktapohjaista tietoa presidenttiehdokkaita motivoivista tekijöistä, otan niitä mieluusti vastaan.

Aivan aluksi haluaisin erottaa omaksi ryhmäkseen Sauli Niinistön, Paavo Väyrysen ja Paavo Lipposen. Kaikki kolme ovat kokeneita tekijöitä suomalaisen yhteiskunnan kentällä. Lähes kaiken saavuttaneita valtiomiessarjan poliitikkoja, jotka hakevat viimeistä sulkaa hattuunsa. Niinistö on ehkä selkeiten tämän kategorian edustaja. Väyrysen kohdalla mukana on myös paljon katkeruutta ja hinkua todistaa kansansuosionsa oikeaksi ja etelän media vääräksi. Paavo Lipponen varmasti kelpuuttaisi presidenttiyden komean poliittisen uransa huipentumaksi, mutta sen verran väsynyttä miehen kampanjointi ja esiintyminen on ollut, että epäilen mukana olevan myös rutkasti velvollisuudentuntoa omaa puoluetta kohtaan. Elämä jatkuu ilman Mäntyniemeäkin.

Velvollisuudentunnosta päästäänkin kätevästi seuraavaan ryhmään, johon kuuluvat Paavo Arhinmäki, Timo Soini ja Sari Essayah. Puolueuskollisuuden lisäksi on todella vaikea kuvitella muita syitä, jotka motivoisivat tämän kolmikon ehdokuuksia. Essayah eroaa herroista sikäli, että hän tuli ehdokkaaksi suomalaisen päivänpolitiikan ulkopuolelta. Politiikassa vielä suhteellisen tuntematon Essayah saa arvokasta näkyvyttä jo pelkällä ehdokkuudellaan, mutta suurin hyötyjä lienee silti puolue. Kristilliset saivat riittävän pätevän ehdokkaan ja puheenjohtaja Räsänen välttyi Soinin ja Arhinmäen kohtalolta. Perussuomalaisten ja Vasemmistoliiton puheenjohtajat joutuivat ehdolle ennen muuta siksi, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut. Suomalaisessa politiikassa eduskuntapuolueelle on edullisempaa asettaa presidentinvaaleihin huono ehdokas kuin ei ehdokasta ollenkaan.

Miksi Soini ja Arhinmäki eivät sitten mielestäni halua presidentiksi? Kysyisin ennemmin: miksi ihmeessä he haluaisivat! Paavo Arhinmäki on reilu kolmekymppinen ministeri, puolueensa puheenjohtaja ja nuoren punavihreän vasemmiston keulakuva. Hänen poliittinen uransa on nousussa. Miksi ihmeessä hän haluaisi päivänpoliittiseen paitsioon kuudeksi vuodeksi? Entäpä Soini sitten. Kevään jytky osoitti, että kannatusta löytyy, ja varmasti myös ihan aitoa vaikuttamisenhalua. Ennen kaikkea Soini on sataprosenttisen sitoutunut Perussuomalaiseen puolueeseen. Mäntyniemestä olisi toki helpompi huudella sloganeita, mutta minun on todella vaikea nähdä, miksi Soini haluaisi pois eduskunnasta, jossa todellinen poliittinen päätäntävalta makaa.

Jäljellä on kaksi ehdokasta: Pekka Haavisto ja Eva Biaudet. Haaviston kohdalla näyttää siltä, että aitoa motivaatiota kyllä löytyy, mutta mistä se kumpuaa? Ensimmäisenä mieleen tulee tietynlainen Ahtisaari -väylä. Ja pakkohan se on myöntää: miesten tarinat ovat varsin samanlaiset. Kovia YK-meriittejä, politiikan kovimman kärjen ulkopuolelta ehdokkaaksi jne. Ehkä Haavistonkin silmissä kiiltää unelma presidentin pestistä ponnahduslautana rauhanneuvottelijoiden hall of fame -luokkaan. Kuusi vuotta linnassa, siitä kärkipään YK-virkaan ja ennen eläkepäiviä ehtii vielä pokata vaikka Nobelin takanreunusta koristamaan.

Entäpä Biaudet'n Eva sitten? Henkilökohtaisesti tämä oli kaikkein vaikein tapaus. En jostain syystä pysty liittämään Biaudet'a mihinkään aiempaan kategoriaan, enkä myöskään keksimään hänelle omaansa. Yritin pohdiskella aihetta useamman ystäväni kanssa, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Voisiko kyse olla oman imagon nostatuksesta? Biaudet on ollut edellisen kerran isosti julkisuudessa hyvin negatiivisessa valossa liittyen hänen nimittämiseensä vähemmistövaltuutetuksi. Osaltaan kyse on varmasti myös puolueen auttamisesta. Ei RKP:llä kuitenkaan kovin montaa realistista vaihtoehtoa Biaudet'n ja puheenjohtaja Wallinin lisäksi ole. Niin tai näin, kovin kryptisiä nämä suomenruotsalaiset.

Pelkkää spekulointiahan tämä blogaus on. Yhden opiskelijan pohdintoja turkulaisen vesisadepäivän ratoksi. En todellakaan luule pääseväni yhdenkään ehdokkaan pään sisään paljastamaan tämän todellisia motiiveja, kunhan pähkäilen. Tässä vaiheessa voisikin kysyä, mikä koko tekstin pointti sitten on? Hieman ymmärrystä, pyydän. Jostain minunkin on hupini saatava. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. Jokaisella ehdokkaalla on myös omat perusteensa kampanjalleen. Jokainen kokee varmasti saavansa prosessista jotain ihan vain itselleen. Se, mitä tämä "jokin" kullekin on, vaikuttaa varmasti myös siihen, mihin asioihin nämä kiinnittäisivät huomiota presidenttinä. Näinollen emme minusta puhu täysin turhasta asiasta äänestyspäätöksenkään kannalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti