keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Politiikkaa puolustuksen ehdoilla

Puolustusvoimien säästösuunnitelmiin kuuluva varuskuntien leikkauslista julkistettiin tänään. En referoi yksityiskohtia, halukkaat voivat tarkastaa ne vaikka oheisesta Hesarin jutusta. Sen sijaan haluaisin nostaa esiin muutamia mieleeni juolahtaneita pointteja liittyen puolustusvoimille asetettuun reilun 800 miljoonan euron säästövaatimukseen.

Kuten arvata saattaa, aihe on herättänyt melkoisen mielenkiintoista keskustelua. Yhtäällä tapellaan siitä, puolustetaanko Suomea varuskunnista ja onko oikein käyttää säästöjenkään jälkeistä rahamäärää aseisiin, kun sotaa ei ole näköpiirissä ja lama kalvaa taloutta. Toisaalla vakuutellaan kiivaasti, etteivät suunnitellut säästöt suinkaan aja Suomea NATOn syleilyyn, eivätkä leikkaukset myöskään uhkaa Suomen puolustuksen uskottavuutta. Maustetaan vielä soppaa tasaisin väliajoin esiin nousevalla Ottawan maamiinasopimuksella ja keskustelulla korvaavien asejärjestelmien hankinnasta, niin hyvä keitos alkaa olla valmis.

Huomaa kyllä ketkä äänessä ovat: aluepoliitikointia, nuoleskelua, ja ennen kaikkea hirvittävää pelkoa seuraavien vaalien ja oman työpaikan puolesta. Arvon poliitikot, äänestyskopin tällä puolella oltaisiin pirun kiinnostuneita kuulemaan ihan aidosti ja kiertelemättä, mitä tässä ollaan päättämässä, ja mitkä mahdollisesti ovat päätöksen seuraukset. Ei ryssäpeikkoa, ei NATO-peikkoa, ei "minun vaalipiirini varuskunta" -peikkoa, vaan ihan kaunistelematta asiat asioina. Kyllä täällä "kansan" parissa tiedetään, että taloudellinen tilanne on tiukka. Olisi vain niin paljon mukavampaa tehdä seuraava äänestyspäätös arvottaen avoimin kortein tehtyä politiikkaa, edes puolustuspolitiikan kaltaisella kriittisellä osa-alueella.

Tarjoan nyt esimerkin ajatusketjusta, johon keskustelu puolustusvoimien säästöistä voisi perustua ilman, että mietitään yksittäisiä varuskuntia tai tiettyjä asejärjestelmiä. Ensimmäinen kysymys, johon haluamme vastauksen, on se, onko valtion tehtävänä puolustaa aluettaan tarvittaessa myös asein? Mikäli vastaus on ei, on turha näperrellä pikkusäästöjen kanssa, hoidetaan homma kerralla kuntoon ja lopetetaan koko puolustusvoimat-niminen instituutio tai kutistetaan se ainakin pelkäksi kriisinhallintaryhmäksi. Jos vastaus taas on kyllä, joudumme jatkamaan ajatusta seuraavalle tasolle.

Jos siis koetaan, että valtion on järjestettävä alueellemme myös aseellinen puolustus, oletan, että puolustuksen on oltava uskottava. Uskottava puolustus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että järjestelmän olemassaolo luo riittävän pelotteen, eikä sitä tarvitse koskaan oikeasti käyttää. Väitän Suomen olevan sen verran pieni maa, että meillä ei mitenkään voi olla niin suurta määrää aseita, etteikö jokaisella potentiaalisella hyökkääjällä olisi enemmän. Näin pienen valtion uskottava itsenäinen puolustus voi perustua vain siihen, että täällä on riittävän suuri, koulutettu reservi. Hyökkääjä pyrkii muuhun kuin sotilaalliseen ratkaisuun laskiessaan, että vastassa olisi väestö, jolla on taitoa, tahtoa ja välineet muuttaa Suomi miehitettynäkin pohjolan Afganistaniksi. Mutta tämä toki maksaa: Kuten sanoin, tarvitaan hyvin koulutettu, riittävän suuri ja hyvin varustettu reservi.

Seuraava looginen kysymys kuuluukin, haluammeko toteuttaa uskottavan puolustuksen yksin. Oletan edelleen, että jos käytämme rahaa puolustukseen ylipäänsä, haluamme tuottaa uskottavan puolustuksen. Epäuskottava puolustus on pidemmän päälle sama kuin ei puolustusjärjestelyjä ollenkaan. Mikäli toteamme, että meillä ei ole haluja tai varaa toteuttaa itsenäistä puolustusta, tarvitsemme sotiaallista yhteistyötä. Arkikielessä tätä taidetaan kutsua liittoutumiseksi. Maailmassa ei ole mitään liittoumapankkia, josta voi käydä tarpeen tullen hakemassa itsellensä mieleisen vaihtoehdon. Kaikki liittoumat muodostuvat valtioista, joilla jokaisella on omat voimavaransa ja intressinsä, eikä mikään mahdollinen koalitio ole olemassa pelkästään Suomen tarpeita varten.

Jos kuitenkin toteamme, että meidän on taloudellisten (tai muiden) syiden takia liittouduttava turvataksemme puolustuksemme uskottavuuden, on mahdollisia suuntia kaksi. Ensimmäinen on kurotus länteen ja liittyminen NATOon. Tästä ei tietenkään saa puhua ääneen, ja jokainen uskottava poliitikko toistaakin aika ajoin julkisuudessa, ettei missään nimessä kannata Suomen jäsenyyttä missään N:llä alkavassa nelikirjaimisessa organisaatiossa. Sotilaallisen liittoutumisen suhteen on toki olemassa toinenkin vaihtoehto. Kääntyminen itään ja yhteistyön tiivistäminen Venäjän kanssa, mutta siitä nyt ei ainakaan sovi puhua ääneen, saati sitten julkisuudessa.

Myönnetään, tekstini on provosoiva ja tarkoituksellisesti yksinkertaistava. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tästä puolustusvoimakeskustelussa on pohjimmiltaan kyse. On tehtävä valinta perimmäisen doktriinin suhteen. Haluammeko varautua puolustamaan Suomea asein ja jos kyllä, olemmeko valmiit satsaamaan uskottavaan itsenäiseen puolustukseen, vai valitsemmeko mielummin sotilaallisen liittoutumisen? Jokaista mahdollista vastausta voidaan lähestyä eri suunnista ja tukea lukemattomin erilaisin argumentein. Tämä on joka tapauksessa pohjavire, jonka jälkeen voidaan ruveta keskustelemaan käytännön asioista, kuten siitä onko säästöjä järkevää hakea korvaamalla halpoja ja toimivia asejärjestelmiä kalliimmilla tai kuinka paljon joukkojen kouluttamisessa ja kertauttamisessa voidaan tinkiä, kun sodan uhkaa ei kerran näköpiirissä ole.

Kaipaisin vastaavaa ajattelutapaa kaikkeen politiikkaan. Äänestämisen pitäisi tapahtua eri poliittisten ryhmittymien "suuria visioita" vertaamalla. Arkitodellisuuden realiteetit määrittävät käytännön toimet, mutta politiikalla pitäisi aina olla suunta, jota kohti pyritään. Nykyisellään tuntuu liian usein, että politikointi on pelkkää virkamiestyötä. Reagoidaan kulloinkin esiin nousemaan ongelmaan lyhyellä tähtäimellä, kunnes seuraava ongelma ilmenee. Vallassa olevat puolueet määrittävät lopulta ainoastaan sen, kenen suuntaan valittu reaktio pitää kääriä lahjapaperiin ja myydä "ainoana vaihtoehtona".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti