maanantai 15. lokakuuta 2012

Ensimmäinen osavuosikatsaus

Tätä tekstiä kirjoitettaessa takana on hieman reilut kaksi viikkoa elämää Saksan liittotasavallassa, Baijerin vapaavaltiossa. Voisi siis olla korkea aika jonkinlaisen väliaikaiskatsauksen. Pidemmänpuoleisen etelänloman mittainen aikaikkuna lienee riittävä, jotta uskaltaudun tekemään joitakin yhteenvetoja alkutaipaleesta tilanteessa, jossa lentokone ei kaarrakkaan kohti Helsinki-Vantaan arkiloskaa. Suosittelen muuten tätä kahden viikon tarkasteluikkunaa kaikille nykyisin niin kovin kvartaaliuskoisille pörssiyhtiöille. Kaksi viikkoa on katsokaas niin paljon dynaamisempi ja synergisempi aika kuin ne ikuiset kolme kuukautta.

Aloitetaan vaikka kielestä. Oma taustani saksan opiskelun suhteen on varsin pitkä ja kivinen. Myönnetään, kouluaikoina tuli kärsittyä varsinaisesta asenneongelmasta, joka varmasti vaikeutti oppimista. Kypsemmällä motivaatiolla yliopistossakin ongelmaksi muodostui se, että kieli ruostuu nopeasti ja kankeutuu entisestään, kun sitä ei oikeasti tarvitse missään. Ja nyt poikki se moralisointi heti alkuunsa, tiedän, että joka aamu voi lukea hesarin sijaan Frankfurter Allgemeinen nettisivuja ja katsoa dvd-boksi toisensa jälkeen pelkkiä saksalaisia dekkareita, mutta ei sitä kieltä ihan oikeasti Suomessa tule käytettyä.

Uskokaa tai älkää, täällä tilanne on toinen. Olin tullessani melkoisen skeptinen oman saksani suhteen, ja haastetta riittää toki edelleen, mutta missään nimessä epätoivoiselta olo ei tunnu. Aikaa on kulunut vasta kaksi viikkoa, mutta kehityksen huomaa kyllä. Kuullun- ja luetunymmärtäminen kehittyy kohisten, ja joka päivä huomaa tajuavansa hieman enemmän kuin edellisenä päivänä. Oma puheen ja tekstin tuotto on toki huomattavasti kankeampaa ja takkuilevampaa, mutta perässä sekin tulee - hitaasti ja varmasti. On ilo huomata, että tulee ymmärretyksi yhä monimutkaisemmissa tilanteissa ja kykenee kommunikoimaan erilaisista aiheista. Virheettömyys on utopiaa, mutta es geht schon!

Toinen aihe, jota uskaltaa jo hieman osavuosikatsastaa, on uusi kotikaupunkini. München on, tietenkin, suurempi kuin mikään, mihin pohjoisen maalaispoika on aiemmin tottunut. Kyseessä on myös kaupunki, jolla on vuosisatainen historia, sekä ainutlaatuinen asema osavaltionsa, ja aiemmin myös itsenäisen Baijerin kuningaskunnan pääkaupunkina. Historia näkyy, eikä paikallisia ole onneksi Turun tauti liiemmin vaivannut. Allekirjoittaneen silmää hivelee ja sydäntä lämmittää astella kaduilla ihan vain toljottamassa ympärilleen. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tämän tekstin kuvituksena toimiikin muutama muistikortille tallentunut näkymä sieltä täältä.

Suurkaupungissa parasta (ja pahinta) on suurkaupungin tunnelma. Se, että koko ajan tapahtuu jotakin. Asian negatiivisen puolen huomaa herätessään hälyytysajoneuvojen sireeniin kolmatta kertaa saman yön aikana, mutta positiivisuutta voikin sitten hengittää koko lopun hereilläoloaikansa.

Suurkaupungissa on toimiva joukkoliikenne, joka kuljettaa joka puolelle kaupunkia ilman, että tarvitsee etukäteen vahtia aikataulua. Suurkaupungin kivijalat ovat täynnä toinen toistaan mukavampia kahviloita, leipomoita, ravintoloita ja kuppiloita, jotka vain odottavat jotakuta pujahtamaan sisälle. Ja ainakin tässä tapauksessa suurkaupunki on myös yllättävän vihreä. Pieniä ja suurempia puistoalueita on siellä täällä, ja ihmiset myös käyttävät niitä ahkerasti ulkoluun ja ajanviettoon, jopa vanhaa hautausmaa-aluetta - asia, jonka sain huomata viime lauantaisella kävelyretkelläni.

Tällä kertaa siis näihin kuviin ja tunnelmiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa on takana, mieli hyvä ja odottavainen. Katsotaan mitä seuraavat, useat kaksiviikkoiset tuovat tullessaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti