tiistai 9. lokakuuta 2012

Etwas zum Essen?

Tänään aiheena on yksi elämäni rakkauksista, eli ruoka, tarkemmin sanottuna katuruoka. Kuinka monta kertaa sitä onkaan perjantai-illan venähdettyä todennut itselleen: "olisinpa jättänyt sen viimeisen juomatta, ja sen sijaan ostanut niilläkin rahoilla jotain syötävää." Uskokaa tai älkää, täällä on jopa tullut tehtyä niin. Yksi (saksalaisessa) suurkaupungissa asumisen ehdottomia hyviä puolia on se, että lähes kellonajasta riippumatta kotimatkalta voi oikeasti poimia mukaan pientä, tai ehkä aavistuksen verran suurempaakin apetta.

Leikitäänpä ajatuksella pidempään, jätetään se viimeinen juomatta. Riippuu toki juomamieltymyksistä ja budjetista, mutta esimerkiksi oluen väliin jättäminen tarkoittaa paikallisella hintatasolla reilun kolmen euron varallisuutta. Koska humalassa (ja muutenkin) iskee aina nälkä ja ahneus, pyöristetään kuitenkin ylöspäin, ja sanotaan, että katuruokaa haetaan neljän euron budejtilla.

Suomessa kasvoille iskettäisiin semimärkä silakka, ja suunta kohti mäkkärin euron juustoja. Niitä muuten saisi budjetillamme neljä, mihin ehkä tulisi epätoivon hetkellä myös sorruttua. Jos olet onnellinen, ja kotimatkasi varrelta löytyy vielä perinteinen snägäri, neljällä eurolla saattaisi kenties irrota jokin vettynyt lihapiirakkakin. Klassiset makkaraperunat todennäköisesti kustantavat enemmän. Huhu kertoo myös semilaittomista ja -hygieenisista pikkukebabbiloista, mutta jätetään ne sikseen.

Täällä neljällä eurolla on tarjolla aivan oikeita vaihtoehtoja. Perinteisen suomalaisen kesäruoan ystävälle mukaan lähtisi mahdollisesti jonkin luokan wursti kilheineen. Oma suosikkini tästä kategoriasta on currywurst, mutta koska kyseessä on varsin berliiniläinen herkku, ollaan siitä nyt ihan hiljaa, etteivät paikalliset kuule. Kustomoidumpaa fibaa makkararintamalla voi hakea esimerkiksi erlaisten sämpylöiden väliin tungetuista lihatuotteista, jotka on paitsi helppo einehtiä, ne myös sisältävät humalaisen mielen arvostamia ravintoaineita: rasvaa ja suolaa.

Varsinkin päiväsaikaan muutaman euron katuruokabudejtti tulee usein käytettyä täytettyihin patonkeihin ja sämpylöihin. Neljä euroa riittää todennäköisesti tämmöiseen ja lisäksi kupilliseen kahvia. Kyseessä on siis kätevä aamupalankorvike, jota arvostaa, mikäli laiskuus on iskenyt, tai ilta venähtänyt todella pitkäksi. Katujen varsilta ja suuremmilta metro- ja juna-asemilta löytyy sieltä täältä leipomoliikkeitä, josta voi patonkien lisäksi poistaa myös croissantteja tai vastaavia, jos sattuu olemaan sellaiseen päin kallellaan.

Katuruokien kruunaamaton kuningas on kuitenkin ehta, ikiaito turkkilaisten lahja maailmalle eli Döner, suomalaisittain kepappi. Pitaleivän väliin isketään hyvä kasa varraslihaa, tukku erilaisia kasviksia, soossia ja mausteita. Hintaa kauneudelle kertyy paikasta riippuen 3 - 4 euroa ja parempaa yönälän tappajaa ei ole. Homman kääntöpuoli on toki se, että vaikka annoksen hinta on vain muutama euro, ei mikään ole ilmaista, varsinkaan jatkuvasti nautittuna. Helppo saatavuus ja suomalaisen nenään halpa hintataso uhkaa houkutella köyhää opiskelijaa liiankin usein pikaruokastandien ääreen. Mutta kun se nyt vaan on niin hyvää, edullista, nopeaa ja vaivatonta.

Loppuun vielä pieni salaliittoteoria. Olen vakuuttunut siitä, että saksalaiset panimot huolehtivat kadunvarsiruoan suolaisuudesta jonkin pyhän illuminatimaisen salaseuran muodossa. Tästä seuraa loputtoman bisneksen mahdollistava noidankehä: oluen jälkeen tekee mieli döneriä, dönerin jälkeen olutta. Auta armias, tulen täältä varmaan 20 kiloa tukevampana takaisin.

PS. Lisäsin jälkikäteen kuvan omenasta, koska en minä täällä oikeasti pelkkää kebabia ole syönyt. Saksassa on tarjolla todella laaja valikoima luomuhedelmiä, eikä hintakaan päätä huimaa. Maku sen sijaan on varsin kohdillaan. Kyseinen yksilö on metsästetty Aldista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti