keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Writer's block ja vähän muutakin

Huomasin, että edellisestä tekstistä on kulunut jo melkoinen tovi. Tai totta puhuen olen huomannut sen useita kertoja, ja yrittänyt tehdä asialle jotain, mutta varsin huonolla menestyksellä. Voisin selitellä opiskelukiireillä tai sillä, että olen viihdyttänyt viimeisen kuukauden aikana useampaa kotimaista vierasta, mutta totta puhuen nuo kuulostaisivat vain juuri siltä mitä ne ovatkin - selityksiltä. Tiedän kyllä ihan oikeankin syyn kirjoittamisen vaikeudelle, mutta sitä ei pysty kuvaamaan tiiviisti parilla sanalla, pyytämään anteeksi ja lupaamaan yrittää jatkossa kovemmin.Yritänpä silti.

Olen ollut täällä nyt melko lailla tasan kaksi kuukautta. Ja myönnetään, kyseessä on pisin aika, jonka olen koskaan yhtäjaksoisesti viettänyt ulkomailla. Jos tuntemukset haluaa tiivistää, voi todeta lomamatkan muuttuneen asumiseksi ja arjeksi. En nyt väitä, että olisin täysin integroitunut saksalainen näin lyhyen ajan jälkeen, kaukana siitä, mutta ainakin tämän blogin kirjoittamiseen ajalla on ollut vaikutusta.

Ensimmäisinä viikkoina oli suorastaan naurettavan helppoa hämmästellä kaikkea, joka hieman poikkesi Suomesta tai suomalaisista, ja raapustella siitä jotain tänne. Käytännössä aivan kaikki oli jollain tapaa mielenkiintoista - tavat, käytännöt, ruoka, juoma, omat kotinurkat. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nyt nuo samat asiat ovat kuitenkin yhä syvempi osa arkeani: jotain, johon törmää joka päivä, ja joka "nyt vaan menee noin". Jos joku asia edelleen hämmentää, ihmetyttää tai ärsyttää, kyseessä on todennäköisesti jokin sama piirre kuin jo aiemminkin. Joka ikinen päivä ei tue koettua samalla tavalla uutta. Tämä sosiaalisaation prosessi on jo itsessään varsin mielenkiintoinen kokemus, mutta tuskin siitä materiaalia riittäisi koko loppuvaihdon ajaksi, joten jotain tarviis keksiä. Otetaan haasteena siis.

Jotta koko teksti ei menisi ihan puhtaaksi itsetutkiskeluksi, kerrotaan kuitenkin vielä eräästä, "näin tapahtuu vain ulkomailla"-kokemuksesta, nimittäin arkipäivän kohtaamisista kaduilla tai julkisissa liikennevälineissä. En tiedä onko kyse erilaisesta ihmisluonteesta, vai siitä, että itse on turistina hieman erilaisella asenteella liikkeellä, mutta joka tapauksessa täällä huomaan keskustelevani huomattavasti enemmän aivan täysin random-ohikulkijoiden kanssa kuin mihin kotosuomessa on tottunut. 

Mainitaanpa pari esimerkkiä, että ymmärrätte mitä tarkoitan. Tänään keskustelin metrossa matkalla kotiin yliopistolta paikallisen papan kanssa talvesta ja baijerin luonnosta. Keskustelu tosin alkoi kohtuullisen jäätävällä aloituksella: "Vielä 50-luvulla laulettiin paljon kansanalauluja." Viime viikonloppuna puolestaan hellyyttävä unkarilaismummo tunnisti minun ja ystäväni käyttämän kielen suomeksi, tuli tervehtimään sukulaiskansalaisia ja oli silmiinnähden onnellinen kun lausuin hänelle numeroita suomeksi.

Kaksi tapausta, molemmat hetkellisiä risteymiä, ja small talkia puhtaimmillaan, ei mitään syvällistä, eikä maailmaa järisyttävää. Silti molemmat kohtaamiset jättivät minulle selittämättömän onnellisen olon. Pienistäkin asioista voi näemmä tulla lapsellisen hyvälle mielelle. Päivän mietelause kuuluukin, onko todella välttämätöntä matkustaa satojen tai tuhansien kilometrien päähän, että voi antaa itselleen luvan avata silmänsä, korvansa sekä mielensä ja alkaa nauttia myös typerän pieniestä jutuista?


Ps. Kuvituskuvat ovat Itävallasta, käytiin sielläkin. Nättiä eiks je?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti