keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Aina ei jaksa hymyillä

Kylläpä arkeen paluu tuntuu joskus vaikealta. Menossa on neljäs päivä Saksassa joululoman jälkeen, ja tuntuu, ettei oikein mistään saa otetta. Opiskelu tuntuu harmaalta massalta, ja Münchenin tammikuu muistuttaa lähinnä loska-Suomen marraskuuta. Tuntuu hirvittävän vaikealta muistutella itselleen, miksi lensin tänne vielä yli kahdeksi kuukaudeksi.

Suurin ero syyskuuhun on kaiken uutuudenviehätyksen puuttuminen. Kaikki, mikä silloin oli jännittävää ja erilaista, on nyt tuttua ja tylsää arkea. Tiedän, että on kaikilla tavoin väärin sanoa näin vaivaisen kolmen kuukauden jälkeen, mutta kaikki tuntuu kovin nähdyltä. Oli aivan äärettömän vaikea motivoida itsensä lentokoneeseen ja jättämään kaikki tärkeät ihmiset Suomeen mahtavan ja rentouttavan joululoman jälkeen, kun samalla tiesi, että perillä odottaa ennen kaikkea valtava kasa töitä, ja se aivan sama arkirytmi, jonka taakse jättämisestä huokaisi helpotuksesta joulukuussa.

Olen kuullut, että vaihtoajan pitäisi olla alusta loppuun asti juhlimista, bileitä ja huoletonta elämää vailla mitään sen suurempaa. Loputtomasti uusia ystäviä maailman eri puolelta, ja ei yhtään tylsää hetkeä. Taidan olla liian vanha, suhtautua opintoihini liian tosissaan tai tehdä vain yksinkertaisesti jotain väärin, koska ainakin tällä hetkellä tuntuu, että edessä odottaa vain viikkokaupalla arkea, ja liian monta saksankielistä tenttiä. Ja jos keino paeta tästä on taas yhdet klubibailut, pakko todeta ihan erakoitumisen uhallakin, että ei kiitos. Ei saatana, nyt ei vaan lähde.

Jotten levittäisi liikaa puhtaan negatiivista energiaa ympäristööni, kerrotaanpa pienestä kohtaamisesta, joka sattui matkalleni tänään. Olin menossa yliopistolle, kun metroasemalla mieshenkilö nykäisi hihaani. Hän kyseli tietä eräälle metropysäkille, ja kerroin hänen olevan aivan väärällä puolella kaupunkia. Hänen olisi pitänyt istua metrossa päätepysäkille asti, sen sijaan, että hyppää kesken matkaa pois. Miehen kasvot vääntyivät epätoivoon ja hän alkoi sopertaa tarinaansa varsin huonolla Saksalla.

Hän kertoi olevansa Makedoniasta, Münchenissä työn perässä, mutta ilman sitä. Viimeiset yöt oli kuulemma vietetty metroasemilla, koska rahat alkoivat olla niin loppu, ettei valuuttaa riittänyt oikein edes ruokaan. Joka paikassa oli vielä niin pirun kylmä. Kotiin kuitenkin oli pääsy tavalla tai toisella luvassa muutaman päivän päästä. Hellyin tarinasta, ja lahjoitin ukolle rahat kebabbiin, olinhan minäkin kaukana kotoa.

Jälkeenpäin rupesin miettimään, olinko juuri lahjoittanut kerjäämisenä ilmenevää järjestäytynyttä rikollisuutta, joka Romanian tuontina on tuttua mm. Helsingin kesäkaduilta. Oliko kyseessä vaan keskivertoa itkuesitystä liukaskielisempi kaveri, joka sai vedätettyä minulta muutaman euron.

Havahduin. Näinkö kyyninen minusta on tullut? Ensimmäinen, tai vähintään toinen ajatus on se, että kaikessa on kyse huijauksesta, kusetuksesta tai ainakin jostain, joka ei päälle päin näy. Päätin haistattaa paskat. En tiedä missä rahani tällä hetkellä ovat, mutta aion sallia itselleni sen pienen palan idealismia, että nälkäinen, kaukana kotoaan oleva reppana mies osti niillä Dönerin, ja ehkä muistaa nyt ainakin yhtä suomalaista hyvällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti