keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Puolivälin krouvissa

Tätä kirjoittaessa rauhallinen ja nautinnollinen joululoma lähestyy uhkaavasti loppuaan. Muutaman päivän päässä odottaa paluu Müncheniin ja vaihtokokemuksen jälkimmäiselle puoliskolle. Edessä on vielä ainakin ankaraa opiskelua, liian monta saksankielistä tenttiä ja toivottavasti myös stressitasolla mitattuna kevyempiä elämän oppimiskokemuksia. Ennen kuin tästä kaikesta tulee todellisuutta, on aika vilkaista hieman taaksepäin ja yrittää punnita hetki asioita, joita ensimmäinen erä Baijerin pääkaupungissa jätti kämmenelle. Poimin tekstiini muutamia, enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti mieleeni nousseita huomioita erinäisistä ulkomailla asumiseen ja opiskeluun liittyvistä teemoista.

Aloitetaan opiskelusta, joka kuitenkin on, ainakin paperilla, Germaaniassa oloni ja eloni päätarkoitus. Moni on kysynyt, millaisia sisällöllisiä eroja suomalaisessa ja saksalaisessa yliopistossa on? Miltä tuntuu hypätä puoleksi vuodeksi top-50 rankattuun korkeaopinahjoon vietettyään edelliset kolme vuotta sijoilla "ynnä muuta"? Oma kokemukseni antaa valitettavasti kovin rajalliset avaimet vastata kattavasti näihin kysymyksiin. Merkittävin rajoitteeni on vajavainen kielitaitoni, joka estää minua osallistumasta vaativimpiin seminaareihin. Samoin osa loppuvaiheen seminaareista on varattu ainoastaan saksalaisille (pääaine)opiskelijoille, eikä niihin tällaisella vaihtarinplantulla ole mitään asiaa. Näistä huolimatta voi todeta ainakin sen, että saksalaiseen tutkintoon kuuluu seminaarimuotoista opetusta huomattavasti Suomea enemmän. Tästä siis selkeä piste Saksalle.

Muutoin perustutkinto-opetuksen tasossa en ole huomannut suurta eroa. Massaluento on massaluento, maasta riippumatta. Luennoitsijoiden taso vaihtelee suunnattomasti, aivan kuten Suomessakin. Tarjolla on pedagogisia persreikiä, samoin kuin karismaattisia, yleisönsä aiheesta riippumatta vangitsevia virtuooseja, ja myös aivan kaikkea tältä väliltä. Ainoa suomalaisesta yliopistosta tuttu asia, joka selkeästi loistaa poissaolollaan, on puhtaat kirjatentit. Saksassa kirjat kuuluvat kurssien oheislukemistoon. Se helppojen noppien keräilystä, kenties saksalaisella opiskelijalla ei tällaista tarvetta olekaan. Myös kirjatenttien oppimistuloksista voi olla montaa mieltä.

Entäpä ympäristö ja ympäröivä kulttuuri Münchenissä? Baijerin asukkaat ovat tunnetusti itsetietoisia, ja heitä pidetään myös konservatiivisina. "Bayern über Deutschland" -stereotypian olen todennut pitävän paikkansa, ainakin vanhemman väestön kohdalla. Samoin muu Saksa vastaan Baijeri, erityisesti München -nokittelu on olemassa myös ihan oikeassa elämässä. Konservatiivisuus ei puolestaan ole hyppinyt silmille mitenkään häiritsevästi. Tämä saattaa johtua stereotypian liiottelusta, asumisesta suurkaupungissa tai omasta luultua suuremmasta sietokyvystä. Joitakin merkkejä toki on: Juuri mikään ei ole sunnuntaisin auki ja perinteiset baijerilaiset asut ja tavat ovat muidenkin kuin parin höppänän mummon viihdykettä. Musiikissa ja muodissa tullaan turvallisesti muutaman vuoden perässä. Jälkimmäistä olen tosin itse pitänyt lähinnä hyvänä piirteenä. Ympäristö, jonka ei tarvitse juosta jokaisen genre-, pukeutumis- tai ruokavaliotrendin perässä, tuntuu jotenkin, anteeksi nyt vain, aidommalta.

Tunnetusti kieli toimii porttina kulttuuriin kuin kulttuuriin. Samoin sanotaan, että vieraan kielen voi todella oppia ainoastaan asumalla ja elämällä sen puhujien parissa. Kolmen kuukauden jälkeen tuntuu, että molemmat lausahdukset sisältävät vähintäänkin totuuden siemenen. Myönnetään myös, että kielitaidon kehittäminen oli minulle huomattavasti alaan liittyviä opintoja suurempi motivaattori vaihtopaikan valinnassa. Lienee siis täysin oikeutettua kysyä, mitä on jäänyt käteen?

Olin alussa kohtuullisen skeptinen oman saksani kanssa, ainakin yhtään arkipäiväisiä tilanteita monimutkaisemmissa asioissa. Kielen kehittyminen on myös tuntunut monesti tuskaisan hitaalta ja vaikealta ja oman sanavaraston pienuus suorastaan hävettävältä. Matkaan on mahtunut myös päiviä, jolloin on puhtaasti halunnut vain heittää hanskat tiskiin. Tästä kaikesta huolimatta, ja osittain juuri näistä syistä, tuntuu ylpeältä myöntää kehittyneensä. Kuullun- ja luetunymmärräminen on parantunut huimasti, vieläpä melkein kuin vahingossa. Oma puheen- ja tekstintuotto toki laahaa perässä, mutta etenee sekin omaa vakaata tahtiaan. Sanavarasto tuntuu edelleen aivan liian pieneltä, ja koska olen kovin laiska sanalistojen parissa, myös kehitys on hidasta. Kehitystä kuitenkin tapahtuu, joka ikinen päivä ja se lieneekin tärkeintä. Aikaahan minulla kuitenkin on, vaikka koko loppuelämä.

Kolme kuukauttani ulkomailla ovat olleet varsin kasvattava kokemus, ja myös melkoisen kaukana stereotyyppisestä "oltiin koko ajan vitun kännissä" -vaihtarivuodesta. En minä lasiin ole sylkenyt, mutta selkeästi en myöskään ole tehnyt kaikkea ihan oikein. Kolmas vaihtoehto on toki se, että olen vain vääränlainen tai liian vanha "wicked it's a party do you like to party?!?!?!" -meininkiin. Niin tai näin, ei kaduta. Takaisin lähtemisessäkin eniten ahdistaa odottava työmäärä. Syyskuussa uskalsin ennakoida saavani kokemuksen isolla K:lla, ja nyt jo uskallan sanoa, että oikeassa olin. Lopputalvi sa näyttää, mitä Isar-virran rannoilta vielä löytyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti