lauantai 19. tammikuuta 2013

Toin joulutuliaisina talven

Tänään ajattelin antaa itselleni luvan olla tylsä, ja kirjoittaa hieman säästä. Kyllä, luitte aivan oikein: säästä. Onhan kyseessä kuitenkin small talkin kruunaamaton kuningasaihe, joka on myös täällä kirvoittanut lukemattomia, jopa ihan mielenkiintoisia ja viihdyttäviä keskustelunpätkiä tilanteessa, jossa ihmiset Euroopan eri ilmastovyöhykkeiltä on raahattu mantereen keskipisteeseen hämmästelemään elämää ja toisiaan puoleksi vuodeksi.

Kuten oheisista kuvista kuuluu, talvi on laskeutunut Müncheniin. Itse asiassa jo kolmatta kertaa vaihtoni aikana, saa nähdä kuinka pysyvästi tällä kierroksella. Sain jo ennen joululomia otsaani jonkinmoisen hullun leiman ilmoittaessani, että yksi asia, jota Suomesta eniten kaipaan, oli kunnon talvi. Latino-Euroopan, ja osittain myös keskisempien alueiden asukkaille oli mahdotonta ymmärtää filosofiaani, jonka mukaan ilman lumista talvea ajanjakso lokakuusta maaliskuulle on vain jatkettua vetistä pimeää syksyä, eli, anteeksi ranskani: melko paskaa.

Kävin tänään ulkoiluttamassa aivojani ikävystyttävän esseenkirjoitusputken jälkeen, ja totesin, että myös kantaväestön Gürntherit ja Heinrichit taitavat nauttia talvesta ja lumesta - kylmyydestä huolimatta. Joka paikka oli täynnä talvikävelyllä olevia perheitä, pariskuntia ja yksinäisiä, ja yleensäkin ihmisiä, jotka näyttivät olevan ulkona ihan täysin vapaaehtoisesti. Näistä seurueista yksi asia pisti silmääni ylitse muiden. Suomessahan on tottunut siihen, että lumen laskeuduttua hankitaan lähimmästä tarjoustalosta 5 euron hintainen muovipulkka (punainen), jossa jälkikasvua hinataan pitkin hiekoituksen raiskaamia katuja.

Täälläkin ipanoiden perässä vetäminen tuntuu kuuluvan tammikuisen talvipäivän ohjelmistoon, mutta välineistö osoittaa Suomen lohduttoman paikan talviseikkailun kehitysmaana. Muovikaukalon sijaan saksalaisperheiden vakiovarustukseen näytti kuuluvat puinen, jalaksilla varustettu, jykevän tyylikäs vanhanklassinen kelkka, jonka kyydissä Michelin-miehiksi topatut pikkuihmiset istuskelevat ja seuraavat ympäristönsä toimintaa asiaankuuluvalla hartaudella ja arvokkuudella. Todella tyylikästä.


Noh, joka tapauksessa: minä nautin tästä kelin muutoksesta, vaikka se tarkoittaakin sitä, että mahdottomalta kuulostava yhtälö: sisällä tuulee ja on tunkkaista samaan aikaan saa valitettavasti uusia ulottuvuuksia. Kun katuja verhoaa lumikerros, ja puiden oksat kimaltelevat kiteistä, tuntuu, kuin tämäkin paikka olisi ottanut yhden askeleen lähemmäksi kotia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti