tiistai 5. maaliskuuta 2013

Lopputeksti

Eilisen illan hämärtyessä askeleeni veivät minut ja kamerani kävelylle Isar-virran rantaan. Ajatuksena oli yrittää huijata illan viimeisiä valoja muistikortille ja kenties napata vahingossa jotain, mitä kehtaisi vielä jälkikäteenkin katsella. Sopivaa valaistusta ja paikkaa haeskellessa jäi myös sopivasti aikaa pyöritellä ajatuksiaan. Tummiin vesiin tuijotteleva ja elämäänsä miettivä suomalainen mies on ehkä kohtuullisen hirvittävä klisee, mutta päätin antaa tämän itselleni anteeksi. Jostainhan stereotypiat aina tulevat, eikö vain?

Aika Münchenissä alkaa lähestyä loppuaan. Kaikki opintoihin liittyvät suoritukset ovat takanapäin, ja edessä on enää muutamia byrokratian koukeroita, sekä nopea vierailu Sveitsin puolelle morjestamaan vanhaa ystävää. Rapian viikon päästä kulutan taas koti-Suomen kamaraa. Lienee siis sopivaa kysyä itseltään ja ympäristöltään: mitä oikein jäi käteen? Puoli vuotta elämästä kului Baijerissa, kannattiko?

Lyhyt vastaus olisi jokin typerä latteus, kuten: ”kaikki kansainvälinen kokemus on arvokasta”. Niin varmasti onkin, ja työelämärelevanssini lieneekin nyt kohonnut. Yhtä varmaa on, että tuon kaltaisia mitäänsanomattomia ympäripyöreyksiä on internet jo valmiiksi täynnä. Minä en ihan aidosti usko, että kukaan jäisi kaipaamaan vielä yhtä lisäsellaista. Ja vaikka jäisikin, minä en sitä jaksa kirjoittaa. Paljon antoisampaa on pyöritellä sitä, mitä täällä kulutettu aika antoi juuri minun elämälleni?

Mitä vaihtoaika siis minulle merkitsi? Ainakin kyseessä on ollut monin tavoin ymmärrystäni laajentanut kokemus. Valitsin kohteekseni Saksan pitkälti parantaakseni kielitaitoani, enkä ainakaan niiden kaavailujen kanssa mennyt kovin pahasti metsään. En minä vieläkään täydellistä germaaniaa puhu tai kirjoita, mutta varmasti olen kehittynyt huimasti verrattuna siihen, että olisin vain jäänyt kotomaahan jollekin kielikurssille. Kielitaidon suhteen ongelmaksi jääneekin tasan se, miten ylläpitää osaamistaan ilman päivittäistä käyttöä?

Samoin sukellus toisen, tosin eurooppalaisen, valtion korkeakoulumaailmaan laajensi mukavasti omaa perspektiiviä. Vaikka moni seikka oli jopa kotoisan samankaltaista, myös eroja löytyi rutkasti. Opin muun muassa, että saksalaiset arvostavat pienen nippelitiedon ulkoa opettelua, tiukkoja aikarajauksia, sekä tenttien kasaamista parille viikolle. Lisäksi tiedän nyt, että suomalainen ilmainen ja kaikille avoin korkeakoulu, ja usein riittämättömäksi haukuttu opintotukijärjestelmä ovat jotakin, jota ainakin täällä katsotaan ihaillen ylöspäin. Vaikka julkisessa keskustelussa yritetään helposti muuta väittää, järjestelmämme ei ole muinaisjäänne, jonka ohi muu Eurooppa on tietoisesti ja halukkaasti juossut; pikemminkin päin vastoin.

Oli upeaa tutustua hyvin erilaisia aloja opiskeleviin ihmisiin eri puolilta maailmaa. Oli ilo huomata, miten samanlaisia tulevaisuuden toiveet ja murheet olivat huolimatta maantieteellisistä tai oppialallisista eroista. Oli mahtavaa harjoittaa kieltään muiden sellaisten kanssa, joiden askeleet olivat yhtä horjuvia. Vertaistukea ei voi koskaan kehua liikaa.

Jos jostain kokemuksestaan puhuu avartavana tai kasvattavana, ei yleensä kerro pelkistä ilon ja riemun tuntemuksista. Niin kävi nytkin. Kulunut puoli vuotta ei todellakaan ole ollut pelkkää ERASMUS-sanaan niin usein liitettyä huoletonta bileputkea.

Päinvastoin, myönnän rehellisesti: välillä oli todella vaikeaa. Olen kokenut kaipuuta kotiin ja tärkeiden ihmisten luo. Tuttua on ollut myös ajoittainen yksinäisyyden ja osattomuuden tunne siitä, että ympärillä ei vain tunnu olevan samanlaisia ihmisiä, joihin voisi aidosti kiintyä. Välillä kiusana ovat puolestaan olleet ihan puhdas stressi ja oman rajallisuuden tunne työvuorten sortuessa niskaan.

Kaiken kaikkiaan, mennyttä puolta vuotta voi pitää äärettömän opettavaisena kokemuksena, johon lähteminen ei kaduta tippaakaan. Kielen, baijerin kulttuurin perusteiden ja muutamien akateemisten irtofaktojen lisäksi olen oppinut paljon itsestäni. Minulla on ollut aikaa ja mahdollisuus ottaa etäisyyttä elämääni Suomessa ja tarkastella kaikkea tervehdyttävän välimatkan päästä. Yksinäisyyden hetkinä olen ollut myös pakotettu viettämään aikaa vain itseni kanssa, ja oppimaan sietämään myös sitä. Onneksi mukaan mahtuu myös lukemattomia hetkiä, jolloin olen ollut kaikkea muuta kuin yksin, ja oppinut itseni lisäksi kovin paljon myös muista ihmisistä.

Nyt, kun viimeinenkin näytös tässä luvussa alkaa kääntyä kohti esirippuaan, valmistaudun pakkaamaan laukkuni ja palaamaan kotimaahani. Ehkä hieman yllättäen, olo ei tunnu haikealta – ei ainakaan vielä. Lähden itse asiassa takaisin varsin mielelläni. En tunne, että täällä olisi jäänyt käsittelemättä jotain, jonka vuoksi haluaisin viipyä pidempään. Ehkä matkani on siis täyttänyt tarkoituksensa. Se, mitä tällä kertaa oli opittavissa, on tarttunut matkaan, on tullut aika kääntää nokka kohti uusia lehtiä, ja katsoa, mitä elämän seuraavan mutkan takana odottaa.

PS. Kuvissa tällä kertaa: 1. Pimeää jokirantaa 2. Münchenin geneerisin turistimaisema 3. Syy matkustaa pari tuhatta kilometriä etelään talveksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti