keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Urapolitiikan kaksoisstandardeja

"Isi isi, mitä on se maan tapa, mistä uutisissa puhutaan." "Kuulehan poikani, se on sellaista, että rikotaan vähän porukassa lakia, ja sitten jos joku sattuu jäämään kiinni, niin jeesataan sitä kavereiden kanssa, ettei sille tule sanktioita. Paitsi tietysti jos se on joku tyyppi, joka on väärää mieltä ja muutenkin semmonen, josta ei pidetä. Jos semmonen jää kiinni, ni sitä lyödään sitten oikein porukassa ja huolehditaan, että saa varmasti kaikki mahdolliset rangaistukset, mitä asiaan kuuluu." "Mutta isi, eikös tuo tuommoinen ole kiusaamista." "Joo, no koulussa sitä varmaan kutsuttaisiin kiusaamiseksi, ja kun asiaa tarkemmin mietin, niin eiköhän siitä tavallisella työpaikallakin joku syrjintäjuttu nousisi. Mutta poikani, sinun kannattaa oppia jo nuorena se, että poliitikoilla on tässä maassa hieman erilaiset säännöt kuin muilla ihmisillä. Se, tarkemmin ottaen, taitaa olla se maan tapa."

Niinpä, kiva iltasatu, mutta ei valitettavasti varoittava esimerkki DDR:stä tai vastaavasta pseudo-demokratiasta, vaan ihan arkipäivää 2010-luvun Suomessa. Jo kaksi eduskunnan valiokuntien puheenjohtajistoon kuuluvaa henkilöä on tuomittu tällä vaalikaudella, toinen sakkoihin ja toinen ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Tapauksista ensimmäinen, Perussuomalainen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho sai täysteilauksen, jossa todettiin, ettei mies enää tuomionsa ja sen arvostelemisen jälkeen nauti tarvittavaa luottamusta voidakseen jatkaa luottamustoimessaan. Jälkimmäisen tapauksen, eli Keskustan Antti Kaikkosen kohdalla sen sijaan kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta totesivat, että mies voi ihan hyvin jatkossakin toimia suuren valiokunnan varapuheenjohtajana.

Kaksi poliitikkoa, kaksi tuomiota, kahdet eri standardit. Ymmärrän toki sen, että siinä missä Halla-aho kaivoi oman kuoppansa korkeimman henkilökohtaisesti, Kaikkosesta tehtiin pitkälti oman puolueensa syntipukki - viimeisimpänä vanhaan peliin mukaan tullut nuori kaveri, joka sattui kärähtämään. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että Kaikkosen täytyi tajuta, että hänen toimintansa oli lainvastaista. Ja vaikka ei olisikaan tajunnut, ei tietämättömyys riitä perusteeksi oikeudessa kenekään muunkaan kohdalla. Pohjimmiltaan ei kyse kuitenkaan ole sen enempää Halla-ahosta kuin Kaikkosestakaan, nämä tapaukset ovat vain pieniä purkaumia paljon suuremmasta, järjestelmätason ongelmavyyhdistä.

Joskus muinoin kansanedustajan toimi oli luottamustehtävä. Siihen äänestettiin eri yhteiskunnan osa-alueilla kunnostautuneita ihmisiä, joihin luotettiin. Nämä hoitivat tehtävää aikansa, ja luovuttivat sitten paikan seuraavalle. Pääosan työurastaan he kuitenkin tekivät jossakin parlamentin ulkopuolella, hankkien asiantuntemusta kyseisen alan toiminnasta. Eduskunta oli paikka, jossa he edustivat omaa viiteryhmäänsä tuon asiantuntemuksen voimin.

Nykyään varsin merkittävä osa kärkipoliitikoistamme on tehnyt uransa, noh, politiikassa. He opiskelevat kenties jotain valtio- tai yhteiskuntatieteisiin viittaavaa (osa jopa valmistuu), marinoituvat puolueen nuorisojärjestöissä, pääsevät kunnanvaltuustoon, työharjoittelevat oman puolueensa kansanedustajan avustajana, saavat valmistuttuaan saman paikan vakinaisena, nousevat aikanaan kansanedustajiksi, ja kenties myös puolueensa johtohahmojen ja ministereiden harvalukuiseen joukkoon. Tiivis ja yhtenäinen urapolku takaa heille hyvän asiantuntemuksen poliittisesta järjestelmästä, politiikan pelistä ja sen kulusta. Mutta jos oletetaan edelleen, että kansanedustajien on tarkoitus edustaa omaa sosiaalista ryhmäänsä, eli sitä kuuluisaa "kansaa", niin eikö ammattipoliitikoille tuo taustaryhmä ole lähinnä oma puolue?

Lopputuloksena suomalainen päivänpolitiikka alkaa muuttua kummalliseksi rituaaliksi, jonka tiimellyksessä näyttää unohtuvan muutama suhteellisen tärkeä seikka. Kansanedustajuus ei saisi olla elämänmittainen uravalinta, se on luottamustehtävä. Siinä edustetaan kansaa, ei olla valtiolla töissä. Kansanedustajan toimessa ei voi toimia, ainakaan hyvin, jos oma asiantuntemus perustuu pelkkään puoluekoneiston läpi etenemiseen.

Ja sitten se kansa: demokratia tarkoittaa sitä, että kansalaiset osallistuvat päätöksentekoon. Osallistumisen pitää tarkottaa muutakin kuin irvokasta näytelmää, jossa poliitikot neljän vuoden välein esittävät hetken aikaa muistavansa, mistä päin Suomea ovat kotoisin.

Jos edustuksellinen demokratia halutaan säilyttää, se vaatii ihmisiltä paljon. Se vaatii kriittistä ympäröivän maailman lukutaitoa, aktiivisuutta ja ajan hermolla pysymistä. Jos halutaan siirtyä kohti suoraa demokratiaa, vaatimustaso sen kun nousee. Mutta myös poliitikoilta pitää ja saa vaatia. Heillä pitää olla asiantuntemusta politiikan ulkopuolelta. Ei riitä, että osaaminen "perustuu" siihen, että kolmekymmentä vuotta sitten on käyty kerran politiikan ulkopuolella kesätöissä - maailmaa muuttuu, rakas Watson. Mutta mikä tärkeintä, poliitikon pitää muistaa paikkansa. Hän ei ole valtion virkamies eikä kansan johtaja - hän on kansan edustaja ja siihen sisältyy myös kansan kuunteleminen. Silloinkin kun mielipiteet ovat tyhmiä ja haittaavat omaa tai kaverin urakehitystä.

Ei me tätä demokratiaa ainakaan politokratiaan vaihdeta - eihän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti