maanantai 26. toukokuuta 2014

EU-politiikka on poikkeuksellisen vaikeaa, jos niin päättää

Eurovaalien äänestysprosentti jäi taas varsin matalaksi (Suomessa 40,9 %, Euroopan laajuisesti noin 43 %), mikä on poikinut huolestuneita puheenvuoroja median ja puolueiden edustajilta. Miten tässä nyt taas näin pääsi käymään? Puolueillahan oli listoillaan julkkisten sijaan aiempia vuosia korkeamman profiilin ehdokkaita, Euroopan parlamentin valtaa lisättiin merkittävästi, ja jopa media teki tietoisesti töitä tuottaakseen näkyvyyttä vaalikampanjoille. Mutta ei, mikä on vikana, kun kansalaisia ei nyt vain kiinnosta?

Syitä on haettu EU-tason politiikan monimutkaisuudesta ja eurokriisin aiheuttamasta EU-väsyneisyydestä. Unionin toimintaa ei ymmärretä, eikä EU-politiikkaan koeta voitavan vaikuttaa vaaleissa. Myös uutisagendalla dramaattiset maailman tapahtumat tai kotimaan politiikan käänteet tuppaavat syrjäyttämään Brysselin tylsyyden. Niin tai näin, ongelma on joka tapauksessa joko EU:ssa tai vaihtoehtoisesti äänestäjissä. Mediassa ja puolueissa ei peiliin katsomisen tarvetta löydy – mehän kerrankin yritimme parhaamme!

Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei matala äänestysprosentti johdu ainakaan siitä, että nimenomaisesti EU ja eurooppalainen politiikka olisivat jotenkin poikkeuksellisen monimutkaisia tai mahdottomia ymmärtää. Hankalia ja vaikeaselkoisia asioita löytyy ihan yhtä lailla kaikilta politiikan tasoilta. Vai mitä luulette, kuinka moni kahlaisi vapaaehtoisesti esimerkiksi sote-uudistuksen loppuraportteja kevyenä iltalukemisena ilman, että media ensin pureskelisi ne puolivalmiiksi?

Nykypäivän politiikka on jo sinällään monimutkaista, eikä sitä jaksa seurata ilman median välitystyötä kuin ihmisten vähemmistö. Ongelma ei siis niinkään ole eurooppalainen polititiikka sinällään, vaan pikemminkin se tapa, jolla unionia suomalaisessa politiikan julkisuudessa kohdellaan. Todistaakseni väittteeni ehdotankin toteutettavaksi seuraavanlaista sosiaalista koetta.

Aluksi eduskuntatalosta vedetään pois kaikki toimittajat kolmea lukuunottamatta. Pari muuta toimittajaa voidaan lisäksi nimetä erillisiksi Helsingin kirjeenvaihtajiksi, joiden yksi työtehtävä on seurata eduskuntaa ja hallitusta. Kierrätetään lisäksi uutisoinnissa toisten medioiden julkaisemia, pikkuasioista nostettuja skandaalinhakuisia juttuja välittämättä tarkastaa niiden faktoja.

Kirjoitetaan eduskunnan toiminnasta ainoastaan muodossa ”Suomi päättää” ja ohitetaan iloisesti, että talon sisällä on erilaisia poliittisia ryhmittymiä, jotka pyrkivät ajamaan erilaista politiikkaa ja erilaisia tavoitteita. Ei myöskään tuoda esiin sitä, millaisia lakialotteita eduskunnassa valmistellaan, tai miten niistä keskustellaan. Valmiista laeista uutisoidaan kuin ne putoilisivat yllätyksenä koneistosta, joka on olemassa vain ihmisen elämää hankaloittaakseen. Pyritään muutenkin siihen, että eduskuntavaalien välillä ihmiset saavat mahdollisimman niukasti tietoa siitä, mitä eri puolueiden edustajat konkreettisesti tekevät.

Seurataan eduskuntaan valittuja edustajia ainoastaan siitä näkökulmasta, miten hyvin he toteuttavat kotivaalipiirinsä etua suhteessa muihin vaalipiireihin. Mitään kokonaisvaltaista Suomen etua ei ole, tai sellaisesta ei ainakaan innolla puhuta. Tämä kotivaalipiirin etu lasketaan lisäksi ainoastaan ynnäämällä mekaanisesti ruutupaperille eri suuntaan liikkuvat rahavirrat. Hyvä tai huono määrittyy sen mukaan, näkyykö viivan alla plussaa vai miinusta.

Kun vaalit lähestyvät, järjestetään televisiotenttejä, joihin kutsutaan puhumaan puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla eduskuntaan. Pyydetään heiltä heidän puolueidensa kantoja katsojakyselyyn, jossa on tiedusteltu, tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä. Muistetaan kuitenkin olla avaamatta kyselyssä käytettyjä termejä mitenkään.

Käydään vaalikampanja siten, että puolueiden piirijärjestöt mainostavat omia kärkiehdokkaitaan ja -teemojaan itsenäisesti, eivätkä tuo missään yhteydessä esiin, että Helsingissä ne järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhdistävä tekijä ei ole edustajien kotimaakunta. Mikäli jotkin puolueista käyvät kampanjaa epämääräisten tai virheellisten tietojen pohjalta, ei puututa asiaan, eikä vaadita heitä tilille. Vaalituloksen selvittyä käytetään iso osa palstatilasta sen spekuloimiseen, millaiset lähtökohdat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Lisäksi vähintään pari puoluetta voisi ajoittaa puoluekokouksensa päällekkäin vaalikampanjan kanssa, ja mielellään siten, että mahdolliset johtajavaihdokset tehdään paria viikkoa ennen vaaleja. Muutenkin kampanjoinnin määrän tulee olla sellaista, että ilman omaa aktiivista tiedonhakua vaalien olemassaolon huomaa vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Luulisin, että näillä keinoilla ei mene montaakaan vaalikautta, kun myös eduskuntavaalien äänestysinto on saatu pudotettua samoihin lukemiin eurovaalien kanssa, ja ainoastaan ne, jotka ovat muutenkin keskivertoa kiinnostuneempia politiikasta, äänestävät. Sitten voidaankin kirjoittaa huolestuneita kolumneja siitä, miten Helsingissä päätettävät asiat ovat niin monimutkaisia, ettei tavallisen maakuntien äänestäjän voi olettaakaan kiinnostuvan niistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti