tiistai 10. maaliskuuta 2015

Tietämätöntä huutelua vai vakava herätyskello?

Helsingin Sanomien NYT-liite kirjoitti jutun, jossa haastateltiin ”tähtibloggari” Natalia Tolmatsovaa, joka julisti suureen ääneen, ettei aio äänestää kevään eduskuntavaaleissa. Jutun pohjana oli Tolmatsovan blogissaan aiemmin julkaisema teksti. Myönnetään alkuun, että itse kuulen naisesta ensimmäisen kerran tänään. Mutta jos kerran maan suurimman sanomalehden viikkoliitekin Tolmatsovasta kirjoittaa, lienee hänen ajatuksillaan kohtuullisen suuri kuulijakunta. Joten enköhän minäkin voi näitä mietteitä näin julkisesti perata.

Vaikka Tolmatsova perusteleekin kantansa, minulle, jolle politiikan seuraaminen on ollut luontainen osa elämää jo pitkään, tällaiset avaukset tuntuvat aina hieman oudoilta. Olen vuosien varrella oppinut hyväksymään sen, että kaikki eivät jaa näkemyksiäni politiikan jännittävyydestä. Samalla kuitenkin on selvää, ettei minkään sortin demokratia kestä, mikäli kansalaisten mielenkiinto päättäjiään kohtaan ei riitä edes yhden numeron kirjoittamiseen paperille muutaman vuoden välein

Osa Tolmatsovan esiin nostamista pointeista oli myös minusta aiheellisia ja sellaisia, joihin toivoisin myös puolueiden tarttuvan. Kuitenkin osa hänen perusteluistaan äänestämättömyydelleen oli minulle sen verran käsittämättömiä, etten yksinkertaisesti malttanut pitää näppejäni aiheesta erossa. Seuraavassa siis oma panokseni keskusteluun.

Aloitetaan yhtäläisyyksistä ajattelussamme. Tolmatsova kommentoi:

"Vihaan politiikan kieltä. Asioista ei saa selvää, eikä niitä voi ymmärtää, jos ei seuraa politiikkaa intensiivisesti."

Pystyn allekirjoittamaan väitteen täysin. Olen valmistunut maisteriksi pääaineenani poliittinen historia. Poliittiset ohjelmat ja muu puolueiden tuottama materiaali on minulle liiankin tuttua, samoin päätöksenteon mekanismit ja rakenteet. Tästä huolimatta, kun luin viime viikkoina läpi puolueiden tälle keväälle julkaisemat vaaliohjelmat, en rehellisesti juurikaan ymmärtänyt millaista politiikkaa kukin puolue halusi ajaa. Ja jos tällä taustalla luetun ymmärtäminen tökkii, millaisissa vaikeuksissa on satunnainen äänestäjä?

Tolmatsova jatkaa:

”En äänestä, koska en koe olevani oikea ihminen päättämään sellaisten ihmisryhmien puolesta, joihin en itse kuulu. En haluaisi ottaa kantaa ehdokkaan kautta asioihin, joista minulla ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta (em. lapsiperheet, työttömät, opiskelijat).”

Myös tässä linjauksessa on mielestäni tietty pointti, vaikken sitä täydellisesti allekirjoitakaan. Asia liittyy jokavaaliseen äänestysprosentin jumalointiin. Ketä tai mitä palvelee enemmän se, että suuri määrä ihmisiä äänestää ”akuankkaa” kuin se, että pienempi määrä äänestää harkitusti? Jos ei ole jaksanut/viitsinyt/kyennyt/halunnut ottaa asioista selvää, miksi pelkkä äänestäminen riittää?

Kokonaan toinen asia onkin, pitäisikö edes perusasioista olla perillä, vaikka aina ei huvittaisikaan? Onko kansalaiselta lupa myös vaatia? Tosin tässäkin vähintään puoli syyttävää sormea osoittaa minusta poliitikkojen suuntaan: miten kärryillä pysyminen onnistuu, jos rivikansalainen kokee, että puolueita ymmärtääkseen pitäisi opetella kokonaan uusi kieli?

Sen sijaan Tolmatsovan lopuissa perusteluissa mennään mielestäni hieman pelottavastikin metsään. Tässä muutamia esimerkkejä:

”Tolmatsova luettelee intohimoisesti politiikan ongelmia, joita vaikuttaa olevan erityisesti kaksi: politiikassa kansalaisten eteen tuodaan liian isoja ja epäselviä kokonaisuuksia ja puolueiden kannat jyräävät yksilöt, joihin äänestäjänä vielä voisi samaistua.” (tämä lainaus NYT-liitteen toimittajalta)

”En äänestä, koska tarjolla ei ole ainuttakaan ehdokasta, jonka kanssa olisin 100% samaa mieltä asioista. 80% samaa mieltä asioista ei riitä, sillä uupuvat prosentit saattavat olla juuri niitä ratkaisevia ärsytyksen aiheita.”

Vaikka politiikassa puhutaan usein aivan tarpeettoman vaikeaselkoisesti, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että on olemassa myös paljon asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia ja helppoja. Silti ne voivat olla tärkeitä ja niistä pitäisi tehdä päätöksiä. Kenties juuri tästä syystä edustuksellinen demokratia on olemassa - kaikkea ei tarvitse tietää itse, vaan voi luottaa pätevään edustajaansa.

Osin samasta syystä  politiikka on myös joukkuepeliä. Puolueet ovat ainakin muodostuneet samankaltaisesti ajattelevien ihmisten yhteenliittymiksi. Jonkinlaisessa joukkueessa toimimalla varmistetaan ainakin se, ettei yksittäisen edustajan tarvitse välttämättä olla asiantuntija kaikessa, kun ryhmä voi keskustella asioista ensin keskenään.

Tämä on varsin kelpo perustelu myös paljon parjattulle ryhmäkurille. Entä jos puolueen kanta jyrääkin yksilön siksi, että useimmiten ryhmässä, jos ei nyt tiedetä enemmän, niin ainakin saadaan enemmän aikaiseksi? Politiikkaa pitäisi kuitenkin mitata myös saavutettujen lopputulosten avulla.

Myös täydellinen yksimielisyyden vaatimus oman ehdokkaan suhteen tuntuu minusta kummalliselta. En usko, että Tolmatsova kuitenkaan uskoo noin yleisesti ihmisten olevan täysin identtisiä keskenään. Miksi siis politiikassa vaaditaan mielipiteiden täyttä samanlaisuutta? Eivätkö esimerkiksi samansuuntaiset arvot ja kyky hankkia tietoa asioista riittäisi?

Lisäksi politiikan avulla päätetään asioista, jotka koskevat meitä kaikkia, eivät vain sinua tai minua. Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei tyytyisi mihinkään muuhun kuin sataprosenttiseen yksimielisyyteen edustajansa kanssa? Olisiko mikään kompromissi mahdollinen, jos kukaan ei olisi äänestäjiensä tuomion pelossa valmis lähestymään vastapuolen ajattelua? Itse pidän demokratian toimivuuden kannalta oleellisena juuri sitä, että kunnioitetaan myös toisin ajattelevan äänestäjiltään saamaa mandaattia.

Lisäksi ainakin nykyisellään eduskuntavaalit ovat ihmisten mielihaluista riippumatta puoluevaalit. Äänestitpä kuinka huipputyyppiä hyvänsä, äänesi hyödyttää myös kaikkia muita hänen kanssaan samalla listalla olevia – olivatpa he ajatusmaailmaltaan millaisia hyvänsä. Tästä syystä kannattaisikin mieluummin keskittää voimansa oikean puolueen löytämiseen. Henkilön voit hätätilanteessa valita vaikka heittämällä tikkaa oman puolueen listaan – se on lopputuloksen kannalta vähemmän "vaarallista" kuin puolueen kanssa arpominen.

Tolmatsovalla tosin oli kritiikkinsä myös tällaiseen puoluekeskeiseen äänestysperusteluun:

”En äänestä, sillä en koe yhteenkuuluvuutta yhdenkään puolueen kanssa. Joidenkin puolueiden agendalla on hyviä pointteja, mutta jokaisella puolueella on listallaan sellaisia asioita, joiden takana en itse pysty seisomaan selkä suorassa. "Ihan hyvä" ei ole riittävä.”

Ihan tuttua puhetta myös omasta päästäni. Mitä tehdä, jos oikein mikään puolue ei tunnu omalta kodilta? Kaikilla on vahvuutensa, mutta myös ne painotukset, joita ei voi ymmärtää tai parhaimmillaan edes sietää. Saako nyt jättää äänestämättä?

Tässä yhteydessä suosittelen priorisointia. Valitse sinusta tärkeimmät asiakokonaisuudet ja mieti, oletko mieluummin valmis tyytymään siihen puolueeseen, jonka kanssa olet lähes samaa mieltä. Toinen vaihtoehto on ottaa riski, että joutuu elämään sen kanssa, että ne jotka äänestävät valitsevat vielä huonommin. Valinta on toki jokaisen oma ja siihen on oikeus - toivottavasti se tehdään kuitenkin avoimesti, kun ensin on otettu selvää faktoista. Itse olen ainakin tähän päivään mennessä edennyt pienimmän pahan taktiikalla. Eduskunta kuitenkin valitaan myös tilanteessa, jossa 200 ehdolla olevaa ihmistä äänestää itseään.

Tolmatsovan kommenttien taustalla näkyi minusta toisaalta päätös, joka oli tehty vakaan harkinnan pohjalta. Sitä kunnioitan aina. Samoin Tolmatsovan kritiikki politiikan kielenkäyttöä kohtaan oli tarpeellista ja osuvaa. Samalla kuitenkin näkyi, että päätöksen taustalla ollutta harkintaa oli ohjannut myös varsin vakava ymmärtämättömyys siitä, miten politiikka toimii tai miten sen olisi tarkoitus toimia.

Vika ei kuitenkaan voi olla vain vastaanottajissa, yksittäisissä kansalaisissa. Tästä syystä seuraavat teesini onkin suunnattu vaalikevään aktiivipelaajille: poliitkoille, poliittisille puolueille ja medialle. Heidän toimintansa kuitenkin luo paitsi politiikan sisällön, myös ennen kaikkea sen, miltä toimnta näyttää ulospäin.

Poliitikot: olkaa rehellisiä ja avoimia kansalaisille myös näin vaalien alla. Älkää selittäkö hyvistä jätkistä, vaan varmistakaa, että ihmiset ymmärtävät näiden olevan puoluevaalit, vaikka se pienentäisi omaa äänisaalistanne. Jaksakaa selittää jargon auki konkretiaksi: yleisönne ei työskentele päivittäin samojen asioiden parissa, mutta päätöksenne vaikuttavat heihin silti.

Puolueet: puhukaa suomea. Vaikka se pienentäisikin ehdokkaidenne liikkumavaraa ja mahdollisuuksia kerätä henkilökohtaisia ääniä, olkaa avoimia siitä, mitä puolueenne valtakunnallisella tasolla oikeasti aikoo tehdä ja mistä ei tulla joustamaan. Pettynyt äänestäjä ei jaksa loputtomasti pettyä vain teihin, vaan kyllästyy ennen pitkää koko politiikkaan.

Median edustajat: Vaatikaa poliitikoilta näitä asioita. Olkaa kärryillä asioista, älkääkä päästäkö ketään liian helpolla. Mutta ei sitten sitä ainaisen typerää jankkausta vaalitenteissä. Poliitikon voi ajaa ahtaalle myös ihan vain perusteluja vaatimalla ja asiaosaamista mittaamalla.

Näillä alkumietteillä kohti huhikuuta. Kansalaiset, muistakaa: vaikka politiikka ei aina olisi mielenkiintoista, tärkeää se on valitettavasti silloinkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti